STUKAS – SYÖKSYPOMMITTAJAT (1941)

Karl Ritterin natsipropagandaelokuva Stukas – syöksypommittajat (1941) viiletti monilta ohi ensimmäisellä esityskerralla, minkä vuoksi esitämme elokuvahistoriallisen teoksen uudelleen, jälleen kontekstiin asettavan alustuksen kera.

***

”Kaikkien kansallissosialististen elokuvien perimmäinen tarkoitus on mitata yksilön asemaa yhteisössä – sillä yksilöllä on merkitystä vain yhteisön palveluksessa: silloin hän liittyy osaksi kansan ja kansakunnan olemusta.”

– Karl Ritter

Hävittäjät syöksyvät taas uuden maan yläpuolella. Ohjaamoissa istuvat pilotit laulavat ”Stukalied”-laulua: ”Stukas! Stukas!” Kamera vaanii hurmioituneita kasvoja, jotka ristikuvautuvat pilvimuodostelmiin: sokeasti tottelevan yksilön tahto on yhtä kollektiivisen tietoisuuden kanssa. Elokuva on kuin tunnustus: se kertoo rakkaudesta sotaan. Pommitukset ovat kuin yhdyntä, pommitettava maa kuin odottava sukuelin, räjähdykset ovat anteliaita eroottisesti ladatussa hulluuden ja tuhon oopperassa.

 Stukas (1941) on kuuluisin Karl Ritterin peräti kahdeksasta Luftwaffe-elokuvasta. Sitä voi pitää militaristisen hehkutuselokuvan ääritapauksena. Tavoitteena oli maa- ja ilmavoimien kietoutuminen yhdeksi tuliseksi, väkivahvaksi massaksi – yhdeksi eläimeksi. Ritter oli se kärkiryhmän ohjaaja, jonka usko Führeriin oli ilmeisesti sokeinta. (Hänetkin palkittiin ”professorin” arvonimellä kuten Veit Harlan ja Hans Steinhoff.) Ritterin mielestä yleisö oli ”materiaalia” ja elokuva kone, jolla sitä muokataan: ”Emme halua nähdä elokuvateattereissamme muita katsojia kuin vakaumuksellisia kansallissosialisteja. Saksalaisen elokuvan tie vie vääjäämättä, ja ilman kompromisseja, siihen että jokainen elokuva on yhteisön, kansakunnan ja Johtajan palveluksessa. –. Valkokangas hengittää raikasta ilmaa… Ajattelen etulinjojemme loistavaa ja rauhoittavaa henkistä ilmanalaa, jota kukaan siellä käynyt ei voi koskaan unohtaa. Jokaisen tässä maassa tulisi hengittää lakkaamatta tätä ylpeätä atmosfääriä. Tällä hetkellä ei ole parempaa terapiaa.” Ja kun muuan rivisotilas on kaatunut, toveri lausuu Hölderliniä: ”Älkää laskeko kuolleita! Sillä tiedä sinä, rakkaamme, että yhtään liian montaa ei ole kaatunut.”

Sodan eettinen ongelma tuntui muuallakin kuin natsi-Saksassa – sillä erotuksella että se tiedostettiin myös valkokankaalla. James Agee esitti 3.7.1943 terävän ajankohtaiskritiikin lähtökohtanaan Walt Disneyn tuottama Victory Through Air Power (1943), jossa ”lupauksia ja ylpeyttä uhkuvien pommien ohella ei nähdä yhtään kuvaa kärsivistä tai kuolevista vihollisista – ei lainkaan siviilejä”. Pommit tuntuivat katoavat suureen abstraktiin tuntemattomaan, ne olivat vain kauneusarvojen tuottajia.

Saksassa, filosofien maassa, tällaisia vivahteita ei ruodittu. Kiintoisaksi Stukas-teoksen tekee täydentävä näkökulma. Sodan suurenmoisuuden rinnalla merkitsevä painopiste on tavallisessa elämässä: näemme myös ruokailukohtauksia, sivistynyttä keskustelua ja kulttuuria. Tosin nämäkin ovat alisteisia sodalle, sillä niiden ilmiselvänä tavoitteena on sodan toimintatapojen oikeuttaminen ja trivialisointi. Suuri aika tarjoaa suuria elämyksiä muutenkin kuin rintamalla. Niinpä sodan uuvuttamat taistelijat lähetetään Bayreuthin musiikkifestivaaleille. Muutama tahti Wagneria riittää. Howard K. Smith kirjoittaa: ”…hänen sielunsa alkaa hengittää jälleen, hänen mieleensä nousee visio Hitleristä ja räjähtelevistä aseista, ja niin hän säntää ulos kesken ensimmäisen näytöksen, kiiruhtaa takaisin asemaseuduilleen ja alkaa taas pommituksen, täysin vanhassa terässään.”

Huomatkaamme kardinaalirikos: ryntääminen pois kesken Wagner-esityksen. Vaikka natsidokumenttien kiistattomia ydintuntemuksia olivat terrori ja pelko, sota oli niissä melkein kuin urheilutapahtuma tai metsästysretki. Ero oli siinä, että karmivimmissakin hahmotuksissa esiintyi pyrkimys dokumentteja laajapohjaisempaan kuvaan. Kirjassaan Histoire du Cinéma nazi (1971) Francis Courtade ja Pierre Cadars kirjoittavatkin:

 ”Aina alkuteksteistä loppukohtauksen suureen balettiin Herbert Windtin partituuri loihtii sodasta pelkää musiikkia. Taiteilijoita ovat he, jotka pystyvät tappamaan.”

– Peter von Bagh (Elokuvan almanakka, 2018) AA 23.1.2019