HERRA JA ROUVA SMITH (1941)

Mr. and Mrs. Smith
Ohjaaja
Alfred Hitchcock
Henkilöt
Carole Lombard, Robert Montgomery, Gene Raymond
Maa
USA
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
95 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Alfred Hitchcockin ainoa romanttinen screwball-komedia oli Carole Lombardin paluu genren pariin muutamien draamaroolien jälkeen. Kolme vuotta naimisissa olleille Smitheille selviää riidan jälkeisenä päivänä, ettei heidän liittonsa olekaan laillinen. Aviokriisi ajaa parin erilleen, mutta rouvan yllättävä paluu neidiksi saa suhteen alkuaikojen ihastuksen tunteet pian heräämään herrassa.

***

Hitchcockilla komedia on miltei aina mustaa. Jotkut saattavat tulkita sen ”sairaaksi huumoriksi”, toiset makaaberiksi, mutta Hitchcock varmistaa aina että se on asiaan liittyvää – elleikään tarinaan, niin henkilöhahmoihin. Epäilemättä jokaisessa Hitchcockin elokuvassa on annoksensa huumoria, joko elimellisenä kudoksena tai alatekstinä, mutta Herra ja rouva Smith 1940-luvun tyylipuhdas screwball-komedia, alan klassikkojen Bringing Up Baby ja The Awful Thruth jalan jäljillä. Jännityksen mestari ei siis ollut aivan omalla maallaan, suostuessaan ohjaamaan elokuvan ystävänpalveluksena Carole Lombardille, jolle se jäi toiseksi viimeiseksi elokuvaksi ennen tapaturmaista kuolemaa lento-onnettomuudessa.

Hitchcock ei puuttunut Norman Krasnan käsikirjoitukseen eikä näyttelemistyyliin. Ohjaukseen hän kuitenkin toi joitakin omia kosketuksiaan, esimerkiksi aivan ensimmäiseen kohtaukseen, jossa hidas panorointi näyttää epäjärjestyksessä olevan makuuhuoneen: vaatteita ja erilaisia esineitä kasattu lattialle tai roikkuu huonekaluissa. Kamera pysähtyy hetkeksi sängyn eteen, jolta kohoaa naisen pää. Kamera liikkuu eteenpäin, näkyviin tulee silmä, sitten Carole Lombardin kasvot. Otoksen hitaus merkitsee radikaalia poikkeamaa amerikkalaisen komedian hallitsevista säännöistä. Se huokuu jonkinlaista ahdistusta ja voisi yhtä hyvin toimia alkuna jännityselokuvalle. Kautta linjan Hitchcock noudattaa samaa periaatetta: kohtaukset on kuvattu subjektiivisesta näkökulmasta, paikoitellen on jopa yritystä ”subjektiivisen” kameran käyttöön. Tämä pakonomainen identifikaatio henkilöhahmoon leikkaa terän narulta. Yleisesti ottaen amerikkalainen komedia rakentuu olettamukselle objektiivisesta havainnoinnista: se on ikään kuin raportti hulluudesta. Hitchcock tekee meistä rikoskumppaneita: nauru tukahtuu, sillä gagit eivät ole hauskoja niille joihin ne kohdistuvat.

Kuvaamalla avioparin leikkien absurdisuutta, viikon mittaisia taisteluita joissa he linnoittautuvat maailmaa vastaan ja heidän pinnallista yläluokan elämäänsä Hitchcock kenties tähtäsi vakavan-koomiseen kommenttiin nykyajan aviollisista tavoista. Romanttisen hairausten komedian pinnan alla kulkee pureva alateksti joka koskee miehen ja vaimon suhdetta. Elokuvan parhaita tuokioita – joissa saatamme tunnistaa Rich and Strangen tekijän – ovat ne joissa tapahtuu ”käänne vakavaan”: esimerkiksi juhlapäivällinen, jossa aviopari turhaan yrittää tavoittaa ensi tapaamistensa magiaa; uusi ravintolanomistaja seuraa vihamielisesti, kun he syövät epäonnistunutta lempiruokaansa tuskallisen hiljaisuuden vallitessa… Kuten Rich and Strangen haaksirikkokohtauksessa, tuntu rakkauden hajoamisesta käy miltei sietämättömäksi.

– Eric Rohmerin & Claude Chabrolin (Hitchcock, 1957) ja muiden lähteiden mukaan.