ME TÄHDET (1941)

Garland ja Mickey Rooney muodostivat muutaman vuoden ajan Hollywoodin virallisen teiniduon, joiden ”let’s put on a show” -tyypin takapihamusikaalit kohosivat korkeuksiin koreografimaestro Busby Berkeleyn ohjauksessa. Babes on Broadway on sarjan huipentuma, joka kaiken muun ohella on tulvillaan rouheaa aikalaiskontekstia minstrel-meiningeistä Roosevelt-propagandaan.

***

Siirryttyään MGM:lle Berkeley vaati päästä työskentelemään koreografin lisäksi myös ohjaajana, ja halusi työtehtävikseen muitakin elokuvia kuin pelkkiä musikaaleja. MGM suostui, mutta Berkeleyn ohjaajanura ei noussut sen enempää lentoon kuin Warnerillakaan. Hän oli hyvä muttei mikään loistava ohjaaja; vain hänen suuren mittaluokan musikaalinumeroillaan on kestävää arvoa.

Berkeleyn ura MGM:llä sai hyvän startin Mickey Rooneyn ja Judy Garlandin elokuvalla Me hurmurit (Babes in Arms, 1939), jota seurasi kaksi yhtäläisen iloluontoista musikaalia Me jazzikuninkaat (Strike Up the Band, 1940) sekä Me tähdet (Babes on Broadway, 1940). Kaikki kolme elokuvaa ovat nopeatempoisia, täynnä liikettä, ja kaikki kertovat nuorista jotka pistävät pystyyn show’n – omassa lajissaan ne edustavat parhaimmistoa. Rooney–Garland-musikaalit sisältävät enemmän oikeaa tanssia kuin Warner-kauden massiiviset tuotantonumerot. Näiden elokuvien viehätysvoima piilee Berkeleyn niihin lataamassa kineettisessä energiassa, parhaana esimerkkinä Babes on Broadwayn ”Hoe Down” -esitys. Mickey, Judy ja muutama tusina muita energisiä nuoria steppaavat, pomppivat ja loikkivat ympäriinsä minuuttikaupalla.

– Tony Thomas: That’s Dancing! (1984)

Elokuvan juonen peruspiirteet sisältyvät jo titteliin. Mickey Rooney kirjoittaa musikaalin, jonka yhdessä Judyn ynnä muutamien muiden nuorten kanssa saattaa Broadwaylle – käyden läpi tyypillisen sarjan vastoinkäymisiä. Garlandin ja Rooneyn ensitapaaminen johtaa nautittavaan ja spontaaniin numeroon ”How About You?”, ja raikkaaseen ”Hoe Down” -tanssiin Berkeley valjastaa kaiken nokkeluutensa ja kameraälynsä, minimalistisia puitteita hyödyntäen. Elokuva osoittaa Judyn itsevarmuuden ja taidon kehittyneen pisteeseen, jossa hän kykenee neutralisoimaan Rooneyn ylitsepursuavan energian. Hänestä ei koskaan tullut näyttelijää, joka olisi tarkoituksellisesti varastanut kohtauksia, mutta tästä eteenpäin yleisön on vaikea keskittyä kehenkään toiseen niin kauan, kuin Judy on kankaalla.

Babes on Broadwayn tahti on sen verran henkeäsalpaava, että kerrankin yleisö kykenee muodostamaan käsityksen siitä, kuinka paljon työtä yhden elokuvan valmistamiseksi tehdään. Kulisseissa vieraillut kävijä (Berkeley ei tosin päästänyt vierailijoita kuvauksiinsa) olisi nähnyt valkoisia housuja ja valkoista villapaitaa univormunaan käyttävän ohjaajan jakelevan määräyksiä merijalkaväen kouluttajan tavoin. Maneerit olivat paikallaan, sillä Berkeleyn musikaalinumerot vaativat fyysisiä ponnistuksia ja sotilaallista tarkkuutta. Monien asioiden piti pelata yhteen: kameralla oli oma koreografiansa joka oli harjoiteltava yhtä tarkasti kuin tanssijoiden liikkeet. Yksi Babes on Broadwayn otoksista sisältää kaikkiaan kolmekymmentäkahdeksan kameranliikettä, ja jokainen näistä liikkeistä vaati useiden miesten täydellisesti koordinoitua yhteistyötä. Yksi sääti kuvan tarkkuutta, toinen puomimikrofonin vaakasuuntaisia ja kolmas sen pystysuuntaisia liikkeitä, ja loput työnsivät pyörien päällä olevaa laitteistoa eteen, taakse sekä sivulta toiselle lattiaan maalattujen merkkien mukaan – kaikki tämä saatettiin toistaa kymmeniä kertoja ennenkuin kaikki napsahti kohdalleen. Toisinaan Berkeley kulki kuvaajan kyljessä kamerakurjen kyydissä; toisinaan hän tarkkaili viikkokaupalla harjoitelleita tanssijoita näiden vierestä. Tauoilla hänet saattoi nähdä viuhtomassa käsiään studion katossa kolmenkymmenen metrin korkeudessa, käyden keskustelua valoista kuvaaja Lester Whiten kanssa.

Berkeleyn metodi oli tehokas mutta myös pitkäveteinen. Toisinaan päänäyttelijöitä tarvittiin numeroiden purkittamiseen – eikä Berkeley säästellyt näitä vain, koska nämä olivat tähtiä – mutta toisinaan nämä löysivät itsensä istuksimassa tuntikaupalla traileissaan, kutsua odottaen. Nääntymyksen ja tylsistymisen tunteet vuorottelivat. Judy huvitti itseään kirjoittamalla, ja yksi hänen Babes on Broadwayn aikaisista tarinoistaan – Love’s New Sweet Song – adaptoitiin radiodraamaksi suosittuun ”The Silver Theater” -sarjaan, Judyn itsensä näytellessä pääosaa.

On usein väitetty, että Judy olisi pitänyt työskentelyä Berkeleyn kanssa vaikeana, mutta tämä vaikuttaa liioittelulta – ainakin mitä näihin ensimmäisiin yhteistöihin tulee. Eivät he toki mitenkään yhteensopivia olleet. Berkeleyn intensiiviset ja repetitiiviset harjoitukset eivät olleet ihanteellisia Judylle, joka oli parhaimmillaan spontaanien tilanteiden parissa. Hän ei ollut laiska, mutta jatkuva toistaminen ikävystytti häntä. Vaikka hänen keskittymiskykynsä vaikutti lyhyenlännältä ja herpaantui helposti, hänellä oli erinomainen, lähes pelottavan hyvä muisti. Riitti että hän käveli läpi askelkuviot pari kertaa, minkä jälkeen ne oli jo mahdollista purkittaa.

– Christopher Finch: Rainbow: The Stormy Life of Judy Garland (1975)