EPÄILYKSEN VARJO (1943)

Teinityttö (Wright) ihannoi hurmaavaa enoaan (Cotten), joka vierailee kesäisessä pikkukaupungissa. Vähitellen tyttö alkaa epäillä enoaan ”iloisten leskien” murhaajaksi. Eno on tyyppinä Hitchcockin ihannekonna, jonka viehättävän naamion alla asuu pahuus. Teemassa tutkitaan syyllisen sekä asiaa salaavan todistajan monimutkaista suhdetta.

***

Hitchcock on monissa yhteyksissä puhunut Epäilyksen varjosta yhtenä suosikkinaan omien elokuviensa joukossa. Se toi murhan ja väkivallan ”takaisin kotiin minne se oikeuden mukaan kuuluukin”. Hitchcockin mukaan useimmat pahat tavat muotoutuvat viime kädessä juuri kotona. Murhasta yksilö saattaa edetä jopa petokseen, juopputeen tai tupakanpolttoon.

Epäilyksen varjo on tosiaan elokuva perisynnistä – maailmasta, maasta, perheestä, yksilöstä, jotka ovat perustaltaan ja peruuttamattomasti rikki. Polttopisteessä on yksilö, jota ei ole vielä vietelty eikä koeteltu ja joka kohdatessaan ”kaksoisolentonsa” joutuu käymään läpi moraalisen kasvatuksen. Epäilyksen varjon Charlie-tytön on kohdattava persoonallisuutensa pimeä puoli ja oivallettava, että hänessä on yhtäläiset mahdollisuudet pahaan kuin hyväänkin. Tieto ja koetus kuuluvat kypsymiseen, samoin tilapäinen identifikaatio tuhoaviin, primitiivisiin voimiin. Piilotajunta kätkee rikollisen kääntöpuolen, joka on tunnustettava kypsymisen ja henkiinjäämisen ehtona.

Eräässä mielessä Thornton Wilderin käsikirjoitus paljastaa kääntöpuolen ”Meidän kaupungistamme”, Wilderin näytelmästä, jota Hitchcock ihaili suuresti ja jonka vuoksi hän halusi Wilderin kirjoittavan Epäilyksen varjon. Aurinkoinen Santa Rosa näyttää (ja kuulostaa, kuten lopun ylistyspuheessa) yhtä idylliseltä kuin Wilderin Grover’s Corners, jopa silloinkin kun kauhu pääsee valloilleen. Jälleen kerran ulkonäkö pettää. Kun Charlie-eno särkee Charlie-tytön naiivit, sentimentaaliset illuusiot, hän pakottaa tämän kanssaan synkkään savuiseen baariin, mikä palauttaa mieleen enon saapumisen Santa Rosaan, jolloin veturin musta savu pimentää auringon ja aseman.

Epäilyksen varjossa on suoraa, armotonta moraalista rehellisyyttä, joka pistää silmään jo visuaalisella tasolla, tavalla johon mikään kirjallisuus ei pysty. Elokuva kuuluu Hitchcockin selkeimpiin lausuntoihin ihmisen tilan kaksijakoisuudesta. Meille kerrotaan, että kyky pahaan on juurtunut ihmisluontoon yhtä syvälle kuin kyky hyvään. Ja tämä kyky on aina valmiina käymään todeksi pikkukaupungin, ”meidän kaupunkimme” viattomuudessa. Hitchcock torjuu kaiken romantisoinnin aikana, jolloin amerikkalaiset elokuvat enimmäkseen naiivin ihanteellisesti ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Epäilyksen varjo on kiihkoton, vuosikymmeniä aikansa edellä ollut elokuva siinä, miten se kieltäytyy kaunistelemasta rumaa dualismia missään, minään aikana.

Elokuvan molemmat Charliet liittyvät yhteen veren ja hengenheimolaisuuden sitein, mitä Hitchcock toistuvasti korostaa mielleyhtymien, eleiden, ilmeiden, kamerakulmien ja heijastuskuvien kautta. Mutta pohjimmiltaan heitä liittää toisiinsa yhteinen inhimillisyys, ja juuri tämä sijoittaa Hitchcockin aikamme suurten luovien moraalisten kyynikoiden joukkoon. Sillä jos Charlie-tyttö pyrkii onnellisempaan elämään, hän kaiken jälkeen tajuaa, että tavoiteltavana on vain sotkuinen, langennut puutarha, joka ei enää ole mikään paratiisi. Hänen on elettävä ja kuoltava ”epäilyksen varjonsa” kanssa. Hän on kasvanut tietoisuuteen, että asiat ”menevät hullusti” ja että ”eheys” ei ole tästä maailmasta.

– Donald Spoton (The Art of Alfred Hitchcock, 1976) ja muiden lähteiden mukaan.