VIHAN PÄIVÄ (1943)

Vredens dag
Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Thorkild Roose, Lisbeth Movin, Sigrid Neiiendam, Preben Lerdorff Rye
Maa
Tanska
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
97 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Hans Wiers-Jenssenin näytelmästä
Ikäraja

Natsimiehityksen rautasaappaan alle joutuneessa Tanskassa syntynyt noitavainokuvaus – täsmällisesti valmistumishetkensä tuntoja heijastava allegoria, joka on samalla ajan ja paikan rajat ylittävä, jalosti epätoivoinen elokuvarunoelma. Seksuaalisuuden, naiseksi kasvamisen ja demonisten voimien välistä yhteyttä ei ole koskaan valotettu yhtä viitteellisen salaperäisellä tavalla.

***

Kesti yli vuosikymmen, ennen kuin Dreyer Vampyrin jälkeen teki toisen äänielokuvansa. Vihan päivän aikoihin Tanska oli  saksalaisten miehittämä. Juutalaisia vainottiin, maassa ei ollut hallitusta, yö tuli varhain ja huvittelupaikat suljettiin aikaisin. Jean Sémolué sanoo Vihan päivää elokuvahistorian jaloimmin epätoivoiseksi teokseksi. Ulkoiset tapahtumat liittyvät noitavainojen aikaan, 1600-luvun alkuun. Iäkäs pappi Absalon on mennyt naimisiin nuoren Annen kanssa, joka rakastuu hänen Martin-poikaansa edellisestä avioliitosta. Martin on juuri vihitty papiksi. Absalonin vanha äiti on elossa ja suhtautuu alun pitäen kylmästi poikansa nuoreen vaimoon. Ingmar Bergman käsitteli sittemmin samantapaista asetelmaa komediallisesti Kesäyön hymyilyssään (1955).

Vihan päivä alkaa vanhan naisen tuomitsemisesta kuolemaan noituudesta epäiltynä: julmasta prologista liu’utaan päähenkilöiden väliseen konfliktiin. Hämmentävällä tavalla jokainen on teoissaan ymmärrettävää, kukaan ei tunnu tuomittavalta, sillä Dreyer havainnollistaa jälleen meille oudon tiukkatapaisen ja suvaitsemattoman aikakauden, sen moraalikäsitykset ja uskomukset. Dreyer on tässä luonut ehkä muistettavimmat henkilöhahmonsa, joista jokainen kokee syviä nöyryytyksiä. Absalon saa tietää vaimonsa ja poikansa suhteesta ja kuolee sydänhalvaukseen. Poika vetäytyy syyllisyydentuntoonsa ja yhtyy niihin, jotka syyttävät Annea noituudesta.

Juuri saatuaan ensikosketuksen merkitsevään yhteiselämään Anne on jälleen yksin: hän uskoo noituuteen ja pahojen voimien olemassaoloon aivan kuten muutkin ja on valmis hyväksymään itsensä kohdistetut syytökset, kuten niitä ymmärsi alussa roviolle heitetty vanhuskin. Sémolué toteaa, että samalla kun Annen silmiin syttyy ensi kerran onnellinen katse, syttyvät myös hänen rovionsa liekit. Elokuvan rakkauskohtaukset ovat haltioituneita ja aistillisia. Rakastavaiset tuntevat itsensä vapaiksi vain ulkona; sisällä elinympäristönsä esineiden vankilan piirittäminä he ovat väkinäisiä, heidän yhteytensä pelokkaan merkinannon asteella. Absalonin kuoleman aikana raivoaa myrsky: onni häviää yhtä arvaamattomasti ja armottomasti kuin on ilmestynytkin, kuvitelman tavoin, ”Olen nähnyt teidät aikaisemmin, kuvitelmissani”, sanoo Anne Martinille, kun he tapaavat ensi kerran. Tajuamme raskaan totuuden kuoleman merkitsemästä kulttuurista: Anne ei ole elänyt ennen lyhyen rakkautensa kautta.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975)