ONNELLISET VUODET (1944)

Ensimmäinen Leanin kokonaan yksin ohjaama elokuva osoitti hänen leikkaajataustansa hyödyllisyyden, sillä hän vältti monien ensikertalaisten teatterimaisen staattisuuden ja luotti kamera- ja kuvakerrontaan. Säkenöivissä väreissä hehkuva perhedraama brittiläisen mentaliteetin ytimestä kuvaa, kuinka keskellä maailmansotaa luonnollisin reaktio saattaa olla tyyni kuppi teetä.

***

David Leanin esikoiselokuva Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942) on vielä yhdessä näytelmäkirjailija Noël Cowardin kanssa ohjaama sotapropagandaelokuva, joka saa syvyyttä Celia Johnsonin herkästä tulkinnasta kapteenin vaimona. Yhteistyö Leanin ja Cowardin välillä jatkui vielä kolmen elokuvan verran. Onnelliset vuodet (This Happy Breed, 1944), Vaimoni kummittelee (Blithe Spirit, 1945) ja Lyhyt onni (1945, Brief Encounter) perustuvat kukin Cowardin näytelmätekstiin, mutta Lean toimii yksin niiden ohjaajana. Leanin ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö Onnelliset vuodet perustuu Cowardin vuonna 1939 kirjoittamaan näytelmään This Happy Breed, joka esitettiin ensimmäisen kerran vasta pari vuotta myöhemmin sodan takia. Näyttämöllä Coward tulkitsi itse miespääosan, mutta Lean halusi alemman luokan miehen rooliin jonkun vähemmän korkealuokkaista sivistyneisyyttä edustavan henkilön. Roolia tarjottiin ensin Robert Donatille, mutta lopulta se päätyi Robert Newtonille. Johnson onnistuu jälleen naispääosassa, mutta etenkin Leanin tuolloinen vaimo Kay Walsh tuo elokuvaa syventävää jännitteistä läsnäoloa kompleksisen tyttären roolissa.

Onnelliset vuodet kertoo erään varsin tavallisen englantilaisen perheen elämästä vuosina 1919-1939. Ensimmäinen maailmansota on vasta päättynyt, ja Gibbonsien perhe muuttaa uuteen vuokra-asuntoon Claphamissa eteläisessä Lontoossa. Isä Frank saa työn matkatoimistosta, äiti Ethel hoitaa kotia. Frankin onneksi naapuriksi sattuu vanha armeijakaveri Bob Mitchell, jonka Billy-poika haluaa laivastoon. Myös Frankilla ja Ethelillä on jälkikasvua: tyttäret Vi ja Queenie sekä poika Reg. Reg ystävystyy näkemyksiltään vankkaan sosialistinuorukaiseen Sam Leadbitteriin, josta tulee Vin kumppani. Reg saa myös sydänkäpysensä, kun taas Queenie ei löydä paikkaansa arkisesta työväenkorttelista. Billyn ja Queenien välillä orastaa mahdollinen romanssi, mutta Queenie ei halua tyytyä merimiehen vaimon rooliin. Perheen murheet ja ilot leimaavat sotien välisten vuosien yhteiseloa, kunnes uusi sota alkaa vääjäämättömästi siintää horisontissa.

Elokuva sai ensi-iltansa toisen maailmansodan aikaan vuonna 1944. Sodan raskas varjo lankeaa väistämättä onnellisten vuosien ylle, minkä takia Lean voikin viitata sen varoitusmerkkeihin varsin hienovaraisesti. Saksan kansallissosialistien nousu ja Japanin laajeneminen mainitaan kuin sivumennen osana laajempaa poliittista historiaa, joka kulkee vuoden 1926 yleislakosta Iso-Britannian vuoden 1935 vaaleihin sekä länsivaltojen myöntyväisyyspolitiikkaan. Elokuvan alkuperäisnimi viittaa Shakespearen Rikhard II -näytelmän monologiin, jossa kuoleva Gaunt suree Englannin (”tämä onnellisten rodun asuinpaikka”) kohtaloa typerän kuninkaan armoilla. Elokuvan historiallisessa kontekstissa nimen merkitys assosioituu pääministeri Neville Chamberlainin katkeran ironiseen ”rauha meidän elinajaksemme” -julistukseen, jonka hän lausui solmittuaan Münchenin sopimuksen Hitlerin kanssa vuonna 1938. Joskus metsää on vaikea nähdä puilta. Politiikka on lopulta vain osa Gibbonsien elettyä todellisuutta, johon heijastuvat niin radion, äänielokuvan ja charlestontanssin tuleminen kuin britti-imperiumin vuoden 1924 näyttely ja Yrjö V:n kuolema.

Täyteläisessä elokuvassa on proosallista syvyyttä, jonka voi aistia rikkaassa henkilögalleriassa, viisaassa vuoropuhelussa sekä ajan kulun kuvauksessa. Pääasiassa yhden kodin seinien sisällä tapahtuva perhedraama ei peittele juuriaan näytelmätekstissä, mutta teoksessa on myös merkkejä Leanin elokuvallisesta lahjakkuudesta. Avainhetkiä kehystetään viipyilevillä otoksilla, joissa kamera tunnustelee tyhjiä tiloja. Kun sanat lakkaavat, huoneet saavat puhua. Leikkauksessa on viiltävää tarkkanäköisyyttä, äänisuunnittelussa ajoittain kipeääkin vastakkainasettelua ja Technicolor-värijärjestelmän käytössä vaimennettua ilmaisuvoimaa. Runsaasti tapahtumia ja henkilöitä sisältävän elokuvan kerronta onnistuu tuntumaan kiireettömältä ja ilmavalta. Sotien välisen Englannin kuvauksesta kasvaakin kauniisti ajan kulumisen elegia ja tavallisten ihmisten ylistyslaulu.

– Ilpo Hirvonen 2.6.2023