TUHLATTUJA PÄIVIÄ (1945)

The Lost Weekend
Ohjaaja
Billy Wilder
Henkilöt
Ray Milland, Jane Wyman
Maa
Yhdysvallat
Kesto
99 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Charles R. Jacksonin romaanista
Ikäraja

Wilder kuvaa kirjailijan epätoivoista viikonloppua ja sisäistä kamppailua kirjoituskammon ja viinanhimon välillä. Pullojen lävitse kuvatut kohtaukset tuovat juoppohulluuteen ekspressionismia ja keveistä rooleistaan tunnettu Milland elämänsä rooliin shokeeraavaa ja vetovoimaista realismia. Useilla Oscareilla palkittu ja kriitikoiden ylistämä alkoholiongelman kuvaus säästyi hädin tuskin hyllytykseltä.

***

Tuhlattuja päiviä sai neljä Oscaria – paras elokuva, paras ohjaaja, paras käsikirjoitus, paras miespääosa – ja sitä voitaisiin pitää arkkityyppisenä Oscar-elokuvana, joka käsittelee tärkeää yhteiskunnallista aihetta ja samalla vetoaa suureen yleisöön. Aikoinaan sen armoton havainnointi alkoholistin epätoivoisesta viinan etsinnästä yhden viikonlopun aikana koettiin merkittävänä läpimurtona, syystä kyllä verrattuna sodanaikaiseen eskapismi- ja propaganda-annokseen – silti elokuvan yhteydet moniin tuolloisiin pienen budjetin jännäreihin ovat vahvat. Nykyään elokuvan hyveet näyttävät hieman satunnaisemmilta, yksityiskohdat ja sivuhenkilöt on ikään kuin tavoitettu kiinnostavimmin kuin varsinainen perusjuoni, sen formaaliset kokeilut näyttävät olevan ristiriidassa paljaan, kaikesta  hohdosta riisutun New York-kuvan kanssa. Siirtymät karheasta realismista ekspressionistiseen painajaiseen eivät aina kestä, tyylilliset yhteydet musta elokuvan ahdistaviin maailmoihin saavat optimistisen lopetuksen näyttämään sitä epäilyttävämmältä. Toki Tuhlatuilla päivillä on vahvat puolensa ja sen vaikutus on ollut kiistaton: on vaikea löytää sellaista alkoholismia käsittelevää elokuva-artikkelia jossa ei mainittaisi tätä elokuvaa, ja sen kuvasto on löytänyt tiensä mitä merkillisimpiin yhteyksiin.

Hyvä esimerkki Wilderin tavasta viedä johtoaiheensa läpi ja muunnella sitä on ympyrän toistuva käyttö. Ympyrä-aihe on yhteydessä Don Burnamin alkoholismin moniin puoliin. Kaikkein perustavimmalla tasolla se viittaa hänen fyysiseen päihtymykseensä ja pyörrytykseensä ja hänen kyvyttömyytensä liikkua eteenpäin hänen ollessaan humalassa – niin kuin hän sanoo mahdollisuuksiensa oleva: ”nolla, nolla, nolla”. Pallot panttilainaajan myymälän ulkopuolella ovat hänen opastimensa ja johtotähtenänsä. Eräässä vaiheessa hän kätkee pullonsa vadin muotoisen varjostimen sisään. Loputon kehä tuntuu olevan hänen elämäänsä hallitseva tekijä. ”Antakaa minun pitää noidankehäni”, hän huutaa baarimikolle viitaten lasinsa jättämiin kosteisiin ympyräjälkiin (jotka eräässä vaiheessa enteellisesti muodostavat ketjun). Tämä ”noidankehä” – toisin sanoen Birnamin pakollinen kiihokkeen tarve viinan kautta – suo Birnamille tilapäisen tyydytyksen esiintyä uneksijana, runoilijana, taiteilijana. Tällaisina hetkinä elokuva käsittelee vähemmän alkoholismia sairautena kuin erästä miehestä joka on epäonnistunut säilyttämään ehjän kuvan itsestään ja joka yrittää pitää sitä yllä viinan voimalla.

Wilderin rajoitukset yhteiskunnallisen ”ongelmaelokuva” parissa saavat aikaan sen että elokuva horjuu luonnetutkielman ja sairaskertomuksen välillä löytämättä tasapainoa. Birnam sanoo, että ympyrä on kaikkein täydellisin muoto, koska sille ei ole alkua eikä loppua. Eräässä mielessä tämä pätee itse elokuvaankin, jonka rakenne ensimmäisestä kuvasta viimeiseen toteuttaa kehän kiertymisen umpeen. Birnam on ollut mies, joka on jakaantunut kirjailijaksi ja juopoksi. Alkoholi ruokkii hänen fantasioitaan ja illuusioitaan, mutta samalla paradoksaalisesti estää hänen täyttymyksensä kirjailijana, siihen pisteeseen saakka että hänestä tulee alkoholisti. Kuuluisassa delirium tremens-jaksossa hänellä on kauhistava harhanäky hiirestä, joka ryömii hänen asuntonsa seinän läpi ja joutuu lepakon hyökkäyksen kohteeksi. Wilder on selittänyt tätä symboliikkaa seuraavasti: ”Birnamin harhanäky on tulosta hänen skitsofreenisesta, jakautuneesta persoonallisuudestaan. Hiiri edustaa arkipäivän Birnamina; lepakko – eli hiiri jolla on siivet – puolestaan sitä taiteilijaa joka hän uneksii olevansa.” Lopussa viitataan ongelman yhteen ratkaisumalliin: kirjoittamalla traumastaan ja siten asettumalla oman draamansa keskipisteeksi Birnam voi onnistua sovittamaan yhteen kirjailijan ja ihminen. ”Emme halua sanoa että mies paranee”, Wilder totesi arvostelua herättäneestä lopusta, ”yritimme vain vihjata, että toivoa täytyy olla, jos mies pystyy pitämään sairautensa kurissa tarpeeksi pitkään pannakseen joitakin ymmärrettäviä sanoja paperille”.

– Neil Sinyardin & Adrian Turnerin teoksesta ”Journey Down Sunset Boulevard – The Films of Billy Wilder” (1979)