Paramount-studio tuotti melko tuoreeltaan keskellä toista maailmansotaa hyvin menestyneen suurelokuvan Ernest Hemingwayn omien Espanjan sisällissodan kokemusten innoittamasta romaanista (1940), jossa amerikkalainen vapaaehtoinen (Gary Cooper) liittyy fasismia vastaan taisteleviin sissijoukkoihin ja rakastuu kanssataistelijaan (Ingrid Bergman).

***

Romaani Kenelle kellot soivat oli oivaa materiaalia elokuvattavaksi. Tapahtuma-aika käsittää vain kolme päivää; dramaturgia etenee kohti selvää huipennusta, sillan räjäytystä; tilanteiden esittely tapahtuu pääasiassa toiminnan ja dialogin kautta; tarinassa on riittävästi rakkautta niiden katsojien houkuttelemiseksi, joita sota-aihe ei kiinnosta. Paramount osti oikeudet romaaniin 150 000 dollarilla. Kyseessä oli suurin summa mitä romaanin elokuvaoikeuksista oli siihen mennessä maksettu. Hemingway oli hiljattain tutustunut Gary Cooperiin, ja tämä esitteli Hemingwayn Ingrid Bergmanille, jolle kirjailija antoi teoksensa omistuskirjoituksessa epiteetin ”the Maria of this story” ennen kuin näyttelijävalintaa oli tehty. Paramount oli hankkinut elokuvaoikeudet Cecil B. DeMilleä varten, mutta ohjaajaksi tuli Sam Wood, jolle elokuvasta oli määrä tulla kruunaava saavutus. Ulkokuvaukset toteutettiin High Sierra –vuorilla, joita Wood paranteli repimällä kukkia ja ruohoa ja tummentamalla kalliota, jotta näkymät eivät olisi liian kauniita.

Hemingway ei ollut tyytyväinen Dudley Nicholsin alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Romaanin poliittista puolta oli heikennetty niin, että Robert Jordanin vakaumus ei käy tarpeeksi selväksi. Sissejä oli muutettu niin, että he tuntuivat kuuluvan ”neljännen luokan Carmen-tulkintaan”. Myös lopullinen käsikirjoitus painottui rakkaustarinaan. Franco oli voittanut sisällissodan, eikä Paramount halunnut ärsyttää liikaa Espanjan hallitusta. Keskeinen muutos liittyy näkökulmaan. Vaikka romaani ei ole Jordanin tarina yksikön ensimmäisessä persoonassa, tapahtumat nähdään kuitenkin enimmäkseen hänen kannaltaan. Tätä kautta korostuu Anselmon merkitys esikuvana ja tulee selväksi Jordanin suhde isäänsä ja isoisäänsä. Jordan voittaa houkutuksen seurata isänsä esimerkkiä tehdä itsemurha ja kohtaa viimeisen haasteensa isoisänsä ja Anselmon esikuvan mukaisesti. Vain loppukohtauksessa elokuva seuraa romaanin antamaa sisäisen monologin mallia. Aikaisemmin on tullut selväksi Robertin ja Marian välisen tunteen syvyys: ”as long as there is one of us there is both of us”. Robertin viimeiset ajatukset ovat: ”Now they can’t stop us ever. She’s going on with me!” Hän ampuu kohti kameraa, ja valkokankaan peittää ruudinsavu, joka haihtuu ristikuvaan kumisevasta kellosta.

Kenelle kellot soivat oli vuoden suurimpia menestyselokuvia. Se nimitettiin Oscar-ehdokkaaksi kategorioissa paras elokuva, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja näyttelijäsuoritukset (Cooper, Bergman, Paxinou, Tamiroff); Paxinou myös palkittiin. Makuupussikohtaus hipoi Production Coden rajoja. Myöhemmin elokuvasta on tullut uusintalevitykseen lyhennelmiä, joissa freskon laveus kärsii. Hemingway piti Cooperin ja Bergmanin tulkinnoista, mutta sodan julmuus ei hänen mielestään toteutunut elokuvassa riittävästi. Cooperille Hemingway sanoi: ”You played Robert Jordan just the way I saw him, tough and determined. Thank you”.

– Gene D. Phillipsin mukaan (Hemingway and Film, 1980) AA 16.6.1994