PIMEÄ KÄYTÄVÄ (1947)

Murhasta syyttömänä tuomittu mies (Bogart) pakenee San Quentinista. Uusi identiteetti vaatii uusia kasvoja ja Bacallin esittämän naisen rakkautta. David Goodisin romaaniin perustuva Pimeä käytävä muistetaan etenkin kamera päähenkilönä -tekniikastaan, joka jättää Bogartin kasvot varjoon ensimmäisen 40 minuutin ajaksi. Huom! Elokuvan esitysformaatti on digitaalisen esityskopion toimitusvaikeuksien vuoksi DVD. Pahoittelemme!

***

“Se oli kokeileva elokuva. Olin tietääkseni ensimmäinen ohjaaja, joka käytti Arriflex-kameraa. (…) Kamera oli Bogart elokuvan neljän tai viiden ensimmäisen rullan ajan. Meidän täytyi tehdä teknisiä keksintöjä kameran käsittelemiseksi ikään kuin se olisi ihmisolento.” Näin Delmer Daves kuvaili Pimeän käytävän syntyvaihetta.

Vuotta aikaisemmin ohjaaja-näyttelijä Robert Montgomery oli herättänyt huomiota Chandler-filmatisoinnillaan Nainen järvessä, jossa kirjailijan kertojaminän järjestelmälliseksi vastineeksi omaksuttiin johdonmukaisen kömpelö keino: Marlowe samastettiin kameraan niin täydellisesti ettei häntä kokonaan edes näytetty paitsi muutaman kerran epäsuorasti, peilien kautta tai vedenpinnan heijastamana. Ääni, käsivarret, jalat, tupakan savu kuuluivat näkymättömälle päähenkilölle.

Mutta, toisin kuin oli tarkoitettu, identifioituminen Marloween kävikin tuiki mahdottomaksi, metodi paljastui kirjallisen tekniikan mekaaniseksi jäljennösyritykseksi, umpikujaksi. Kameran ja näkymättömän kertojan samastaminen ilmeisesti onnistuu vain suhteellisen lyhyen ajan, kuten Pimeän käytävän avausjaksossa, jossa vaimonsa murhasta elinkautiseen tuomittu Vincent Parry pakenee San Quentinin vankilasta jäteauton lavalla tynnyrissä, vierii alas rinnettä ja saa kyydin pikkurikolliselta…

Davesin elokuvassakin subjektiivisen kameran käyttö aika pian on vaarassa menettää tehoaan uutuuden arvon väistyessä. Metodilla on kuitenkin elokuvassa juonellinen oikeutus: syyttömyytensä todistamiseksi ja vaimonsa oikean murhaajan löytämiseksi Parry joutuu turvautumaan kasvoleikkaukseen – ihan kuin John Dillinger muinoin 1930-luvulla – jolloin subjektiivinen kamera vaihtuu normaalikerrontaan karkurin uusien kasvojen (Humphrey Bogart kaikista ihmisistä!) ja uuden minuuden (Allan Linnell) myötä. Painajaistunnelma ei tästä muutoksesta sentään välttämättä laimistu: henkilöt, joita sankari lähestyy, kuolevat välittömästi, tosin hänen heihin koskematta.

”Location” filmaus San Franciscossa, satama-alueen välittömässä läheisyydessä, sumutorvien kaikupiirissä lähentää Davesin noir-trilleriä Henry Hathawayn, Elia Kazanin ja Jules Dassinin puolidokumentaarisiin rikoselokuviin. Sumu ja sade edesauttavat mustan atmosfäärin loihtimista. Humphrey Bogartin sankarihahmo on noirin ympyröissä poikkeuksellisen viaton henkilö, täysin ilman omaa syytään ”hämähäkkinaisen” ja poliisien verkkojen pauloissa. Ulkoiset tekijät, sokea sattuma vain järjestävät olosuhteita niin ettei miehen millään onnistu todistaa syyttömyyttään, Etelä-Amerikan pako jää ainoaksi mahdollisuudeksi.

Lauren Bacallin rooli kauniina, rikkaana taiteilijana, Irene Jansenina merkitsi yksinkertaistusta Howard Hawksin Kirjavan sataman ja Syvän unen jälkeen.

Delmer Davesin (1904-1977) muita tärkeimpiä elokuvia olivat Destination Tokyo/Tavoitteena Tokio (1943), Pride of The Marines/Laivaston sankari (1945), The Red House (1947), Broken Arrow/Katkaistu nuoli (1950), 3:10 To Yuma/ Armoton ase (1957), Cowboy (1958) ja The Hanging Tree/Hirsipuu (1958). Parhaimmillaan Daves oli Anthony Manniin rinnasteinen Lännen-maiseman dramaatikko, aito miljöön maalari.

– Matti Salo (1982)