JÄÄN TÄNNE YÖKSI (1941)

Ball of Fire/Jag stannar över natten
Ohjaaja
Howard Hawks
Henkilöt
Gary Cooper, Barbara Stanwyck, Oscar Homolka
Maa
USA
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
K16
Kesto
110 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

Hawksin versio ”Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä” on screwball-komedia, jonka yhtenä käsikirjoittajana oli Billy Wilder. Stanwyck esittää kovaksikeitettyä yökerhon laulajaa, joka pakenee sekä poliiseja että gangstereita. Seitsemän pedanttia professoria Cooperin johdolla ottaa neidon siipiensä suojaan ja slangi-tutkimuksensa kohteeksi.

***

Ball Of Fireä tavataan vähätellä Hawksin komedioita käsiteltäessä. Siitä puuttuu useimpien Hawks-komedioiden élan ja hillittömyys, vaikka sen perustilanne on hyvinkin absurdi: gangsteriheila valitsee lymypaikakseen talon, jossa kahdeksan naimatonta professoria toimittaa monomaanisella innolla tietosanakirjaa. Verukkeena naisen läsnäololle on se, että hän antaa heille tuoretta tietoa slangista. Mutta elokuvan poikkeuksellisen lempeä sävy sopii sen perimmäiseen aiheeseen täydellisesti.

Eniten Ball Of Fire tuo mieleen Bringing Up Babyn: se on kuin johdannainen aikaisemman elokuvan tasapainottomuudesta. Jälleen kohtaamme tyypillisen hawksilaisen kahden maailman yhteentörmäyksen: yhtäällä on vakava (joskin myös absurdi) omistautuminen kirjaviisauteen, toisaalla täydellinen vastuuttomuus. Mutta tällä kertaa elokuva asettuu tiukasti – joskaan ei varauksettomasti – kulttuurin ja määrätietoisen ponnistuksen puolelle, ja barbaria torjutaan kiistatta. Ratkaisevana erona on hawksilainen ryhmä, oudoin mitä koko ohjaajan uralla voidaan kohdata.

Hämmästyttävintä on alusta alkaen ryhmän määrätietoisen toiminnan korostus. Hawks ei koskaan anna henkilöhahmojen sympaattisen absurdisuuden kyseenalaistaa ponnistuksen vakavuutta. Yksittäisinä hahmoina professorit ovat hullunkurisia; ryhmäksi yhdistyneinä heissä on arvokkuutta.

Sugarpussin ilmestyessä kuvioon mukaan pääjuonne alkaa hahmottua: se ei ole sittenkään niinkään kahden maailman välinen vastakkaisuus kuin niiden keskinäinen muuttuminen vuorovaikutuksen kautta. Sugarpussin karkean aistillinen elinvoimaisuus kiihottaa professorien kykyä spontaaniin nautintoon; professorien viattomuus ja lempeys nostaa Sugarpussista esiin jonkinlaisen omantunnon ja sensitiivisyyden alkeita. Hawks ei anna sovittavia piirteitä vastuuttomuuden edustajille. Gangsterit esitetään omahyväisinä raakalaisina; tunne kohtauksissa, jossa he häpäisevät ja loukkaavat Bertram Pottsia (Gary Cooper) on hyvin puhdas. Meitä ei kannusteta nauramaan Bertramille, vain tilanteille, joihin hän joutuu, ja niillekin vaivautuneesti.

Tunteen puhtaus ilmenee mise-en-scènen pienimmissäkin yksityiskohdissa. Kun Joe Lilac (Dana Andrews) iskee Cooperia turpiin ja lyö häntä vatsaan (Cooperin kasvoilla on Sugarpussin huulipunajälkiä) hän viskaa samalla palavan tupakan ruokapöydälle, jonka ääressä muut professorit yhä istuvat. Professori Robinson (Tully Marshall) pudottaa sen lähes tiedostamattoman ja vaistomaisen halveksivalla eleellä kahvikuppiin, ettei se vahingoittaisi pöytää. Tämä alleviivaamaton ele (Hawks ei koskaan korosta tuollaisia asioita lähikuvilla) ilmentää kauniisti sivistyneitä arvoja, joiden vastakohta gangsterien vandalismi on. Asennoituminen sivistykseen yleensä ja Cooperin hahmoon erityisesti kääntää nurin Bringing Up Babyn emotionaalisia rakenteita. Ball Of Firen komediahahmotus on rakentavampaa. Siitä puuttuu jonkin verran aikaisemman elokuvan hullujen neronleimausten räiskettä, mutta se on tasapainoisempi ja pohjimmiltaan sensitiivisempi elokuva. Keskeistä sen rikkaudessa on ryhmän läsnäolosta kumpuava yhteisyyden ja hellyyden tunne ja yhteisen kokemuksen arvokkuus. Ball Of Fire on erittäin persoonallinen elokuva, jonka pehmeys antaa sille erityisleiman.

– Robin Woodin mukaan (Howard Hawks, 1968) AA 1991