Lontoon Pimlicon esikaupunkialueella yritetään pitää yllä perinteistä elämää ja sodanaikaista yhteishenkeä, kun sattumalta löytyy vanha asiakirja, jonka nojalla alue on jo satoja vuosia ollut itsenäinen herttuakunta. Vapauden ja omana itsenään pysymisen hintana on byrokraattien esiinmarssi. Lasten ja aikuisten haaveet ja leikki rinnastuvat valtiosatiirissa.

***

Ealingin kuuluisuuden perustan, komediatuotannon, jonkinlainen varaslähtö oli Hue and Cry (1947), jonka kirjoitti koulukunnan sydämen ääneksi vakiintunut T.E.B. Clarke, tuotti Henry Cornelius ja ohjasi Charles Crichton. Vielä tämänkin jälkeen Ealingin tuotanto jatkoi tunnusteluja eri suuntiin: syntyivät Cavalcantin Dickens-elokuva, Hamerin Sunnuntaisin sataa aina ja Basil Deardenin sosiologisesti kiintoisa Ealing-asenteiden summa, poliisidraama Sininen lamppu. Siinä sivussa, melkein toisistaan riippumatta näki kolmen kuukauden sisällä 1949 päivänvalon kolme teosta, jotka ratkaisivat tulevan suunnan: Corneliusin Passi Pimlicoon, Mackendrickin Viskiä, viskiä ja Hamerin Kruunupäitä ja hyviä sydämiä.

Clarken kirjoittama Passi Pimlicoon on taitava fantasia siitä, kuinka Lontoon erään pienen kaistan asukkaat eräänä päivänä saavat tietää, että heidän asuinalueensa laillisesti kuuluu oikeastaan Burgundin herttuakuntaan ja julistautuvat itsenäisiksi. Teos heijastaa sitä hellämielistä, lempeää anarkiaa, jonka Balcon oli ottanut ohjelmakseen ja jonka mukaisesti sodanaikaisista määräyksistä ja rajoituksista haluttiin riuhtaista hyvässä kansalaishengessä eroon. Kiltissä myös, sillä Ealingin hyväntahtoiset, kansallisia pinttymiä ihannoivat, ystävällistä kapinallisuutta edustavat elokuvat olivat myös, jälleen Balconin sanoin, ”turvapuskuri antisosiaalisempia impulssejamme vastaan”.

Käyttämällä komedian muotoa ja sävytystä Passi Pimlicoon pystyy sanomaan ällistyttävän vakavia asioita. Se on ajankohtansa elokuva, joka vastasi syvästi eräitä ilmassa olevia tarpeita. Clarken sanoin ”tuolloin jokainen halusi elokuvan henkilöiden lailla vapautua säännöstelystä ja turhan tarkoista rajoituksista, aivan kuten jokainen salaa halusi päästä eroon rasittavista sukulaisistaan (Kruunupäitä ja hyviä sydämiä), päästä käsiksi rajattomiin viskivarastoihin (Viskiä, viskiä) tai ryöstää omaisuuden verran kultaharkkoja Englannin pankista (Varastin miljoonan)”. Passi Pimlicoon osui ajankohtaan, jolloin sodanaikainen kansallinen yksimielisyys oli jo unohtumassa ja kulutusyhteiskunnan ja yltäkylläisyyden ajan ristiriidat tekivät tuloaan. Elokuvassa tuntuu sekä vanhojen hyvien aikojen surumielinen nostalgia että sodanjälkeisen ihmisen eteenpäinpyrkivä levottomuus.

– Charles Barrin (”Ealing Studios”, 1977) ja Peter von Baghin (“Englantilainen elokuva”, 1980) mukaan