Shakespearen klassikkotragedian tapahtumat sysää liikkeelle kolmen noidan ennustus. Macbeth saa kuulla, että hänestä tulee jonain päivänä Skotlannin kuningas. Kunnianhimon sokaisemana ja vaimonsa yllyttämänä Macbeth ryhtyy maanpetokseen ja sotii itsensä valtaistuimelle. Teatterissa Welles oli sovittanut Macbethin tarinan Karibialle mustien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta elokuvaversio keskittyy epiikkaan.

35mm restored print courtesy of the UCLA Film & Television Archive; restoration funding provided by The Film Foundation and the Hollywood Foreign Press Association

***

Ennen lähtöään Hollywoodista Orson Welles halusi ehdottomasti todistaa, että hänestä oli – niin elokuvassa kuin teatterissakin – järjestelmälliseksi ja taloudelliseksi ohjaajaksi. Hän oli jo pitkään puhunut siitä, että oli mahdollista esittää Shakespearea hyvin vähin kustannuksin, mikäli ohjaus oli hyvin valmisteltu pitkin harjoituksin ja mikäli kuvaus suoritettaisiin miltei yhtämittaisesti, mikäli näyttelijät hallitsisivat juurta jaksain roolinsa ja siirtymänsä, mikäli valaistus olisi tarkkaan laskettu, jne. Welles oli toisin sanoen keksimässä televisiotekniikkaa – ennen television aikakautta ja kenenkään vielä kykenemättä oivaltamaan, mistä oli kyse. Welles taivutteli tämän huokeutensa puolesta houkuttelevan suunnitelman puolelle Republic-yhtiön, ja sopimuksen mukaisesti Macbeth kuvattiin kolmessa viikossa, mutta sitä olivat edeltäneet neljän kuukauden harjoitukset käytöstä poistetulla näyttämöllä. Elokuva tuli maksamaan vain 75 000 dollaria.

Tulkinnasta vastasi periaatteessa Mercury Theatren ryhmä, mutta todellisuudessa kyseessä oli kakkosjoukkue, joka ei vetänyt vertoja Hollywoodin hajottamalle vanhalle kaartille. Millainen Lady Macbeth Agnes Moorehead olisikaan ollut! Kun hän ei ollut käytettävissä, Welles antoi roolin Jeanette Nolanille, radioteatterin näyttelijättärelle, jonka tulkinta ei ole juuri mistään kotoisin. Vaikka osajaossa onkin epätasaisuuksia, Macbeth on erittäin kiehtova teos, tarkasteltiinpa sitä sitten Shakespearen ja teatterin tai puhtaasti vain elokuvan kannalta. Monia kriitikoita loukkasi keinojen harkittu ja silmiinpistävä niukkuus, tahallinen teatraalisuus, puvuston huvittava barbaarisuus, pahvilavastusten ja valaistuksen karu tyyli; ja ne korostuivat sitäkin selvemmin, kun elokuva kilpaili vuoden 1948 Venetsian festivaaleilla Laurence Olivierin Hamletin kanssa. Sitä tehtäessä mitään ei ollut säästelty, ja se oli sovitettu tyystin vastakkaisin periaattein.

Kun Macbeth nähtiin Ranskassa vuonna 1950, kritiikki jakautui vielä kahtia. Tuskin muut kuin “nuoret kriitikot” taittoivat peistä sen puolesta, mutta hepä eivät säästelleetkään innostustaan, ja näin aikojen kuluttua arvioituna juuri he olivat oikeassa pitäessään Wellesin taivaan ja helvetin väliin pusertuvaa Macbethia Olivierin freudilaista Hamletia parempana. Nuo pahvilavasteet, nuo eläintennahoissa liikuskelevat barbaariset skotit, jotka heiluttelevat oksaisesta puusta tehtyjä keihääntapaisia, nuo oudot, vettä tihkuvat tienoot, joita kattavien sumujen seasta ei koskaan erota taivasta, muodostavat kaikkineen sananmukaisesti esihistoriallisen maailman. Kyseessä ei ole esi-isiemme gallien ja kelttien vaan omantunnon esihistorian aikainen maailma, joka sijoittuu ajan ja synnin syntyhetkeen, jolloin taivas ja maa, vesi ja tuli, hyvä ja paha eivät olleet vielä täysin erillään. Macbeth – kuten hänen muotoutuva omatuntonsakin – on tämän selkiytymättömän maailman keskipisteessä, maan ja veden mutaisessa sekasotkussa, johon noitien taikakeinot ovat hänet saattaneet. Siten lavasteet, jotka saattavat tuntua rumilta, saavat ainakin ajattelemaan Macbethin metafyysistä draamaa kuvatessaan maankuoren kokemia dramaattisia muodonmuutoksia. Monimielisyys Macbethissa – tuossa rikoksiin vajonneessa miehessä, jossa kuitenkin sykähtää mystinen viattomuus ja ikään kuin armon ja pelastuksen mahdollisuus – siirtää Kanen perusdraaman etiikan ja runouden ylimmälle tasolle.

–  André Bazinin mukaan (Welles 1958, suom. teoksessa Elokuvan mestareita 1982) ST – täyd. AA 1994