STROMBOLI (1949)

Stromboli, terra di Dio
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Ingrid Bergman, Mario Vitale, Renzo Cesana
Maa
Italia/USA
Tekstitys
English subtitles
Kesto
104 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Roberto Rossellinin ja Ingrid Bergmanin valkokangaskokemuksen rajat ylittäneen, elämää suuremman romanssin alkupiste on tienraivaajateos muutenkin: Antonionin ja kumppaneiden esteettisten löytöretkien pohjustaja. ”Tässä pitkien etsintöjen ja kävelyjen elokuvassa hahmottuu se sielunmaiseman käsitys, joka on koko modernin elokuvan suuria virranjakajia.” (Peter von Bagh)

***

Elokuva elää paljolti myyttiensä varassa. Elokuva luo persoonallisuuksia ja käyttää niitä hyväkseen myyden yhtä usein nimillä ja otsikoilla. Se luo pohjan kulteille: Valentino, Garbo, Marilyn Monroe, James Dean ovat näyttelijöitä, jotka ovat maalanneet omat muotokuvansa valkokankaalle ja joiden oli todellisuudessakin elämässä pakko toimia sentimentaalisten, synteettisten tarujen mukaan.

Myyttejä luovat PR-miehet, lehdistö ja muut joukkotiedotusvälineet ja niitä pidetään hengissä niin kauan kuin niillä voi ansaita rahaa. Näyttelijät ovat pakosta tai laskelmoiden mukana tässä pelissä, jossa ihmisestä tehdään ihanne, nykyajan puolijumalia ja -jumalattaria. Myytit eivät kuitenkaan voi hyväksyä mitä rooleja tahansa. Heidän julkinen imagensa pakottaa heidät työskentelemään rajoitetuimmissa puitteissa. Kukapa uskoisi Elizabeth Tayloriin kuluneen palvelijattaren osassa riippumatta siitä, miten taitava näyttelijä hän sattuu olemaan?

Ingrid Bergman ja Roberto Rossellini olivat pääosissa eräässä 50-luvun kohutuimmista ”mytologisista” rakkausdraamoista. He olivat miltei liian täydellinen yhdistelmä, jotta skandaalilehdistö olisi voinut pitää näppinsä erossa – siloisten ja viileiden elokuvien viileä ja hyväkäytöksinen blondiini ja latinalainen rakastaja boheemisine taiteilijatemperamentteineen. Heidän intohimonsa kukki tyylinmukaisesti tulivuorisaarella ja koko maailmalle tarjoutui tilaisuus nautiskella tästä synnistä.

Bergmanin ja Rossellinin taru on kaunopuheinen esimerkki siitä, miten myytti onnistuu murskaamaan taiteen. Heidän romanssinsa jätti miltei kokonaan varjoon sen sarjan ainutlaatuisia elokuvia, jotka tekivät yhdessä vuosina 1950-54: Stromboli, Eurooppa 51, Matka Italiassa, Uskottomuus. Tämä kvartetti todistaa yhtä suuressa määrin kuin ohjaajan sodanjälkeiset neorealistiset teokset, että Rossellini on yksi elokuvan suurimpia humanisteja ja runoilijoita. Nämä elokuvat paljastavat myös Ingrid Bergmanissa aavistamattomia näyttelijänlahjoja. Hänen tulkintansa osoittavat inhimillistä kypsyyttä ja tunnevoimaa, jollaista näyttelijättären ruotsalaiset tai amerikkalaiset elokuvat eivät olleet onnistuneet houkuttelemaan esiin.

Parin kritiikin yhteisen elokuvan, Strombolin vastaanotto on pahamaineinen. Mutta kielteinen kritiikki ja pilkallisuus olivat looginen seurausilmiö. Ne koskivat enemmän myyttiä kuin itse elokuvaa. Ne olivat yleisön rangaistus pariskunnan häpeämättömästä käytöksestä.

Stromboli on päätepiste Rossellinin ”sotatrilogialle” Rooma avoin kaupunki, Paisa ja Saksa vuonna nolla. Elokuva kertoo nuoresta liettualaisesta tytöstä, joka päästäkseen pakolaisleiristä menee naimisiin strombolilaisen kalastajan kanssa. Hän joutuu kokonaan uuteen ja suljettuun maailmaan, jota ohjaavat hänelle vieraat lait ja moraali. Elokuva kertoo naisen yrityksistä sopeutua, hänen taistelustaan vapautumisen puolesta ja hänen paostaan. hän kokee avioliiton vankilana ja miehensä yrittämän patriarkaalisen ”kasvatuksen” uhkana minuuttaan kohtaan.

Stromboli on elokuva eristyneisyydestä ja tämä ilmapiiri välittyy myös Rossellinin tavasta tehdä elokuvaa. Muutamia elokuvan pitkiä jaksoja voisi luonnehtia ”monologeiksi”, jossa Ingrid Bergman lainaa kasvonsa ja ruumiinsa ja uskaltaa antaa roolin elää omaa elämäänsä kameran edessä, joka ei riistä eikä tuomitse. Rossellini on sanonut, että hänen mielestään odotus on muuan elokuvan vahvimpia voimia, ja niinpä Stromboli onkin menetelmältään miltei mietiskelevä. Tutkimalla hellyydellä näyttelijättären ruumista ja eleitä Rossellini vangitsee sielun.

Elokuvassa Talven valoa antoi Ingmar Bergman Ingrid Thulinin kertoa shokeeraavassa lähikuvassa häpeämättömän itsetilityksen samoin kuin Godard on antanut Anna Karinan tehdä tunnustuksiaan suoraan katsojalle. Nämä kohtaukset rikkoivat kirjoittamattomia ”elokuvallisia” sääntöjä ja tästä lähtien elokuvan kieli otti itselleen uusia vapauksia. Mutta kun Rossellini kymmenen vuotta aikaisemmin jätti Ingrid Bergmanin yksin katsojan kanssa elokuvassa Stromboli, oli katsoja selvästikin valmistautumaton tähän äkilliseen ja kenties ärsyttävään intiimiyteen. Metodi nähtiin kielteisenä piirteenä. Turhaan ei Godard olekaan kutsunut Rossellinia modernin elokuvan isäksi.

– Stig Björkman (Dagens Nyheter 1.8.1973)