ASFALTTIVIIDAKKO (1950)

Asfalttiviidakossa sympaattiset gangsterit suunnittelevat elämänsä keikkaa, joka on tuomittu epäonnistumaan. John Hustonin klassikko valaa muotin monille myöhemmille rikoselokuville. Pääosassa yksi aikansa mieliinpainuvimmista miehen järkäleistä, Sterling Hayden, sivuroolissa nuori Marilyn Monroe.

***

Kuvaus ihmisryhmästä yhteisessä vaaranalaisessa toiminnassa ja ryhmän hajoamisesta (kohtalon ironisesta oikusta johtuen) sekä yksinään jatkavien jäsenten tuhosta tuli kymmenessä vuodessa Hustonin omaksi aiheeksi. Asfalttiviidakko kehitti tämän teeman keskittyneimpään ja ehdottomimpaan muotoon. Eugene Archer, joka yksityiskohtaisimmassa ohjaajasta kirjoitetussa esseessä ”John Huston – The Hemingway Tradition in American Film” kohotti filmin Hustonin parhaaksi, tähdensi sen päähenkilöiden tietoisuutta siitä että he ovat tuomittuja. Lakimies Emmerichin lauseen ”rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto” mukaisesti ja Abraham Polonskyn noin vuotta aikaisemman elokuvan Pahan pauloissa tapaisesti filmissä jäsennetään rikoksen ja liike-elämän samankaltaisuutta. Lakkaamaton kuolemanuhka on riski, minkä elokuvan päähenkilöt ottavat tavoittaessaan nopeaa rikastumista ja ylellisyyttä. Viidakon lait säätävät heidän käyttäytymistään.

Alkumetreiltä Huston luo tunnun amerikkalaisen suurkaupungin armottomasta maailmasta, johon ihmiset ovat kuin pakosta, ulkopuolisen tahdon voimasta juuttuneet kiinni. Päähenkilöiden inhimmilliset heikkoudet näkyvät kovassa valossa. Rikolliset ja poliisiviranomaiset eivät periaatteessa lainkaan erotu toisistaan. He ovat saman järjestelmän vankeja. Rikollisen ja lainkuuliaisen kansalaisen roolit on shokeeraavalla tavalla vaihdettu kohtauksessa, jossa aseistautuneet poliisit hiipien tunkeutuvat erään murtovarkaan kotiin – keskellä hartaan surun ilmapiiriä, hautajaistilaisuutta. (Ei ihme, että Joseph ”The Criminal” Losey on viehättynyt Hustonin elokuvasta). Finaalissa, muiden ryöstöön osallistuneiden jouduttua kiinni tai tuhouduttua, komisario Hardy sanoo lehtimiehille ainoata vapaana olevaa jäsentä Dix Handleytä paatuneeksi, tunnottomaksi tappajaksi, ”vaarallisimmaksi heistä kaikista”. Tältä pohjalta filmin viimeinen jakso kasvaa merkitykselliseksi. Vaikeasti haavoittuneen Handleyn ja hänen tyttöystävänsä Dollin pitkä automatka lapsuuden Kentuckyyn, ”syntymää edeltänyttä viattomuutta edustavien Kentuckyn vihreiden niittyjen” (Archer) luo on Hustonin suuria hetkiä. Hevosten ympäröidessä Handleyn ruumiin filmillä on aidon tragedian loppuilme. Handleyn pako kaupungin pimeiltä asfalttikaduilta ja väkivallan kehästä maaseudun aurinkoon ja luonnon helmaan on lopultakin illusorinen. ”Koti? Minäkin olen käynyt kotona. Siinä ei ole mitään”. Doc Riedenschneiderin sanat näyttävät Handleyn nostalgian palautumattoman ihanteen tavoitteluksi. Derick Grigs sanoi arvostelussaan Sequencessä, että Dixin Neanderthal-hahmo luo ”epätodellisen kuutamon” koko loppujakson ylle. Tuomio on ymmärrettävissä vain arvostelijan haluttomuutena kokea illuusion takaa-ajoa todellisuuteen kuuluvana ilmiönä.

– Matti Salo, Studio 7, 1963