AURINGONLASKUN KATU (1950)

Solnedgångens gata/Sunset Boulevard
Ohjaaja
Billy Wilder
Henkilöt
William Holden, Gloria Swanson, Erich von Stroheim, Buster Keaton
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
115 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Klassikkostatuksen saavuttanut yksi Wilderin pääteoksista on parhaita Hollywoodia satirisoivia elokuvia. Ikääntyvän mykkäelokuvatähden ja kyynisen käsikirjoittajan dynamiikan kautta se valottaa elokuvayhteisöä, hulluutta ja turhamaisuutta raikkaalla tavalla. Yksi rikoselokuvan monista innovaatioista oli aloittaa tarina kuolleen päähenkilön monologilla.

***

Sunset Boulevard on Los Angelesin toiseksi pisin valtatie ja se sisältää enemmän ihmiselämän muotoja kuin mikään toinen katukiveys Amerikassa. Se alkaa kaupungin keskusasemalta ja kuten useimmissa suurissa kaupungeissa elämä sen ympärillä on luonteeltaan tilapäistä – pieniä kauppoja, perheettömiä ihmisiä, ympäristö jota sievistellen kutsutaan ”vanhemmaksi kaupunginosaksi”. Hetken ajan bulevardi suuntautuu koilliseen läpi eräänlaisen menneen ajan Hollywoodin, sitten se kulkee suoraan länteen ohi motellikaistan ja radio- ja televisiostudioitten kiinteistöjen kunnes siitä tulee The Strip – kappale neonvalojen satumaata. Kun Los Angeles äkkiä muuttuu Beverly Hillsiksi, Sunset muuttuu samalla elokuvamaineensa bulevardiksi. Elämää ei enää näy; se on jossakin pensasaitojen ja kaartavien ajoteiden takana – myöskään ei näy kauppoja, virastoja, bensa-asemia. Katu kiemurtelee edelleen ohi Bel Airin, yliopiston (University of California, Los Angeles eli UCLA) ja säilyttää arvokkuutensa koko matkan Pacific Palisadesiin saakka kierrellen pitkin kanjonien pohjia ja päättyen valtamereen noin 20 mailin päässä asemalta.

Auringonlaskun katu merkitsee matkantekoa sekä ajassa että paikassa, se ohittaa sen tarumaisen historiallisen Hollywoodin jota F. Scott Fitzgerald yritti kuvata teoksessaan The Last Tycoon (yksi niitä harvoja Hollywood-romaaneja jotka eivät rakennu vihalle ja itsesäälille), sen toden ja sepitteen yhdistelmän jonka Budd Schulberg valoi teoksiinsa What Makes Sammy Run ja The Disenchanted ja Nathanael Westin nuhruiset ja hullunkuriset maisemat romaanissa The Day of the Locust: koko valtavan, vale-espanjalaista barokkia edustavan Hollywoodin. Mutta bulevardi sivuaa myös nykypäivän hippimaailman laitoja, Benzedrine-unelmamaata, sandaalijalkaisten tyttöjen, teiniklubien ja kaaoksen huomispäivää. Auringonlaskun katu on paras elokuva mitä Hollywoodista on koskaan tehty, moderni tragedia jota on kutsuttu kaikilla nimillä kuivasta jääpalasesta hienostelevaan Roquefort-viipaleeseen.

Wilderin kuuluisin elokuva ei ollut mikään yhden yön väläys. Brackett ja Wilder olivat Hollywood-aiheen kimpussa kahden vuoden ajan. ”Suljimme ovet ja mietimme: minkälaisen tarinan oikein kirjoitamme?”, kertoo Brackett. ”Joku ehdotti että se käsittelisi mykän elokuvan kuningattaren ja nuorukaisen suhdetta; nainen elää menneisyydessä ja kieltäytyy uskomasta että hänen tähtiaikansa ovat menneet ja sulkeutuu johonkin tuollaiseen rappeutuneeseen valtavaan kartanoon. Näimme käsikirjoittajan mukavana poikana, joka kenties on kotoisin keskilännestä, miehenä joka ei onnistu Hollywoodissa ja jolla todella on huono onni.”

Tähän tekijät juuttuivat eivätkä pystyneet kuvittelemaan mitä tapahtuisi seuraavaksi, kunnes eräänä päivänä heidän keskustellessaan Balzacin Ukko Goriot’sta toinen huomautti: ”Entä jos nainen tappaisi pojan?”

Tätä kuihtunutta psykoottista mykän elokuvan kuningatar Norma Desmondia näyttelee Gloria Swanson kiukulla joka ei kerjää mitään sympatiaa. Sekä hän että hänen suojattinsa, nuori kirjailija Joe Gillis (William Holden) ovat Hollywoodin takapihan epäonnisia hylkyjä, toinen täysin unohdettu ja ajastaan jäänyt, kalmanhajuinen ja ikääntyvä tähti, toinen epäonnistumisestaan tietoinen kirjailija joka ei saa tehdyksi kunnollista käsikirjoitusta. Hän tekee yhden hedelmättömän yrityksen myydäkseen huonon käsikirjoituksen ennen kuin alistuu nöyryyttävään asemaansa gigolona ja yrittää vielä viimeisen kerran toiveikkaan nuoren tytön kanssa mutta tämäkin yritys on tuomittu. Heidän ympärillään parveilee hylkiöiden ja menneiden suuruuksien sekalainen lauma; jopa tervehenkinen tyttö on perheestä joka on ollut Mayerlingin, Norma Desmondin hovimestari-autonkuljettajan, hänen entisen ohjaajansa ja aviomiehensä osassa.

Elokuva on täynnä julmia kohtauksia. Norman joka toinen viikko tapahtuvat bridgepeli-illat vanhojen ystävien kanssa, joita esittävät Anna Q. Nilsson, H.B. Warner ja Buster Keaton, saavat Joelta luonnehdinnan ”vahakabinetti”. Huvittaakseen ikävystynyttä ja hemmoteltua rakastajaansa Norma toistaa Mack Sennettin kylpevän kaunottaren sateenvarjo-käännöksensä ja jäljittelee Charlie Chaplinia. Ja juuri tämän hetken Max valitsee kertoakseen hänelle että Paramountista soitetaan. Viikset ja knalli jäävät paikoilleen, mutta Chaplin häviää; hänen kasvonsa saavat jälleen tuon Medusan naamion ja hän sanoo: ”Paramount. Hah-haa! Odottakoot. Minä olen odottanut tarpeeksi kauan!” Toisen paljon lainatun repliikin hän sanoo niinikään harvinaisen mestarillisesti: Swanson katsoo nuoria kasvojaan vanhassa elokuvassa jota esitetään hänen yksityisessä teatterissaan ja nousee ylös projektorin murhaavan räikeään valoon huutaakseen: ”Tällaisia kasvoja ei enää ole!”

Auringonlaskun katu on harvinainen elokuva, täynnä tarkkoja havaintoja, älyä, mestaruutta ja mielihyvää tuottavia aineksia; se on jäytävä, ahdistava, armoton elokuva, jonka yllä riippuu syövyttävän harhan kylmänkostea lemu. Siitä tuli maailmanmenestys, jossa kaukana Hollywoodista olevat kriitikot näkivät täsmällisen omakuvan ja jota kotoisemmat kriitikot ylistivät lieveilmiöiden –armottomasta käsittelystä. Newsweek teki elokuvasta kansikuvajutun; Georges Sadoul nimitti sitä kaunopuheiseksi tutkielmaksi Hollywoodin rappiosta; François Chalais puolestaan, arvostellessaan sen Cahiers du Cinéman ensimmäiseen numeroon, totesi sen kääntävän esiin elokuvan kulissien takaisen maailman. Bosley Crowther korosti että Wilder harkitusti pysytteli Hollywoodin varsinaisen työnteon ulkopuolella eikä ”onnistunut kertomaan mitään nykypäivän elokuvanteon suuresta prosessista, kun taas James Agee totesi että Wilderin elokuva antamalla mykälle kaudelle eräänlaista barbaarista intensiteettiä, ”saa nykyelokuvan näyttämään pieneltä, nokkelalta, turvalliselta, kykenemättömältä mihinkään suuruuteen, hyvään tai pahaan”. Richard Griffith puolusti elokuvaa niitä vastaan jotka väittivät ettei se ole tragedia aristotelisessa mielessä: ”Klassinen edeltäjä on myös toisentyyppiselle tragedialle, sellaiselle tragedialle, jossa hillittömät intohimot vievät sydämettömät tuhoon, koska heillä ei ole mitään tahtoa hillitä intohimojaan. Tällaisen tragedian esiinnostama tunne on kauhu. Ja tässä mielessä Auringonlaskun katu on varmasti klassinen tragedia, ’esirippuaan’ myöten. Elokuvan lopussa Joe makaa murhattuna, Norma on hullu. Seneca olisi pitänyt tästä.”

– Axel Madsenin teoksesta Billy Wilder (1968, Cinema One-sarjaa) ST. Tekijätietoa päivitti AA 16.7.2000