KOTIAPULAISEN PÄIVÄKIRJA (1946)

Buñuelinkin myöhemmin filmaama tarina kertoo kamarineito Celestinestä, joka saatuaan uuden työpaikan päättää vietellä rikkaan herra Lanlairen. Suurimpana esteenä suunnitelman tiellä on rautaisella kädellä taloutta johtava rouva Lanlaire. Pääosissa loistavat tosielämän aviopari Paulette Goddard ja Burgess Meredith.

35 mm preservation print courtesy of the UCLA Film & Television Archive. Preservation funding provided by The Film Foundation and the Hollywood Foreign Press Association.

***

Jean Renoirilla oli kauan ollut mielessään ajatus filmata Octave Mirbeaun romaani Kamarineidon päiväkirja, ensimmäisen kerran 1920-luvulla, jolloin hän aikoi muovata sen Zola-filmatisoinnin Nana tyyliin. Suunnitelma kuitenkin raukesi ja kun hän uudelleen sai tilaisuuden toteuttaa idean, oli hänen näkemyksensä olennaisesti muuttunut eikä lopputulos ollut mikään Nana. Ulkoisena syynä koko työhön oli se, että Renoir halusi mielellään tehdä elokuvan Paulette Goddard pääosassa. hän etsi sopivaa roolia ja tuli ajatelleeksi Mirbeaun romaanin päähenkilöä Célestineä. Tämä on tyypillinen Renoirin sankaritar, sukua Kultavaunujen Camillalle ja Elenalle ja näiden tapaan Célestine nähdään suhteessa miehiin, joita hän hallitsee ylivoimaisella tavalla.

Renoiria näyttää ennen muuta houkutelleen viime vuosisadan lopun rahaylimystön burleski kuvaus. Tarinassa sekoittuvat koominen ja traaginen ja juuri tämä hämmensi aikoinaan kriitikkoja. Elokuva alkaa burleskina farssina, mutta saa vähitellen terävän yhteiskunnallisen kommentin ja tragedian sävyjä, viimeistään lynkkauskohtauksessa. Renoir maailmoja syleilevässä aistillisessa elämänäkemyksessä traagiset ja koomiset ainekset ovat tasa-arvoisia. Hän on sanan parhaassa mielessä suvaitsevainen elämäntarkkailija.

Tällä elokuvalla on myös sikäli merkittävä asema Renoirin tuotannossa, että hän siinä lopullisesti näyttää irtautuvat aikaisempien teostensa realismista. Olisi väärin pitää sitä realistisena: se on tyylitelty ja kuvattu kokonaan studiossa, eikä tätä ole yritettykään salata.

– Ib Monty (1959)

Vuosi vuodelta Renoirin viimeistä edellisen amerikkalaisen elokuvan ominaislaatu ja merkitys näkyy selvemmin. Elokuvaa Etelän mies (1945) suosittiin pitkään sen ”realismin” takia. Se on ihailtava elokuva, mutta luullakseni Kotiapulaisen päiväkirja on vielä kauniimpi ja puhtaampi. Renoir on siinä tavoittanut häikäisevän tyylin yhtenäisyyden: komedian ja draaman synteesin, mikä on aina ollut hänen innoituksensa perustekijöitä. Jos Pelin säännöt oli vielä vain ”hilpeä draama”, niin Kotiapulaisen päiväkirja on julmuuden ja farssin rajoilla toimiva burleski tragedia.

Varmasti on myös niin, että tässä elokuvassa Renoir kokonaan irtautuu ranskalaisen tuotantonsa ”realismista”. On huomattava, että koko elokuva on kuvattu studiossa, siinä oudon painajaismaisessa valossa, joka on niin kaukana Solognen tai vaikkapa Suursuon vankien Georgian valosta. Kaikki, pienimpien yksityiskohtien todellisuutta myöten, on sulautunut eräänlaiseksi julmaksi, teatterin kielellä toimivaksi fantasiaksi. Tästä lähtien teatteri alkaa merkitä yhä enemmän ja enemmän Renoirin kehitykselle, siihen saakka draamallinen materiaali oli hädin tuskin toiminut käsikirjoituksen tekosyynä. Ensimmäistä kertaa voimme Renoirin tuotannossa erottaa; emme vain teatteria, vaan teatterimaisuuden puhtaassa tilassa.

– André Bazin – tekijätietoa päivitti 20.3.2007 AA