PAKOKAUHUN VALLASSA (1950)

Satamasta löytyy ammuttu mies, jolla todetaan tutkimuksissa keuhkorutto. Kaikki ruumiin kanssa tekemisissä olleet rokotetaan, mutta tappaja on saatava kiinni, ennen kuin hän mahdollisesti levittää tautia eteenpäin ja kammottava epidemia räjähtää käsiin. Ohjaaja Kazan tasapainottelee mestarillisesti journalistisen prosessielokuvan ja visuaalisen film noirin välillä.

***

Pakokauhun vallassa kuvattiin New Orleansin satamakortteleissa ja French Quarterissa. Puolidokumentaarisia sävyjä koitui amatöörien käytöstä sivuosassa. Italian neorealismin vaikutuksen huomaa niinikään sosiaalisessa näkökulmassa kiihkeän ihmismetsästyksen jännitysaiheeseen. Ympäristöllä on oleellinen merkitys melodraaman kehyksenä. Jokapäiväinen elämä soljuu juonen reunamilla ja sokkeloissa, ja sitä tarkkaillaan näennäisen viileästi. Elia Kazanille Pakokauhun vallassa merkitsi lopullista vapautumista näyttämön ja teatterin rajoituksista. Liikkuva kamera ja pitkät otokset (joita varten Kazan opiskeli John Fordin teoksia) kielivät ohjaajan omaksuneen elokuvan tekniikan. Hän oppi manipuloimaan elokuvan aikaa ja tajuamaan taustamusiikin merkityksen.

On kyseessä neorealistinen film noir, kuten Jules Dassinin Alaston kaupunki tai John Berryn He Ran All the Way. Satama-alueen murhatutkimus kiihtyy koko kaupunkia käsittäväksi keuhkoruton tartuttajien etsimiseksi, ja keuhkorutto on yhtä kuin paiseruton, keskiajan Mustan Surman muoto ja tarttuu helposti kuin tavallinen flunssa. Epidemian ja paniikin estämiseksi vaaditaan informaatiosulku. Pienemmän yhteisön (New Orleansin) ja suuremman yhteisön (USA:n ja oikeastaan koko maailman) intressit ajautuvat ristiriitaan. Syntyy trillereiden peruskuvio: kiihtyvä kilpajuoksu ajan kanssa. Viranomaisilla on ensin 48 tuntia rikollisten kiinniottoon, sitten enää neljä tuntia – ennen lehtien ilmestymistä, mikä johtaa ”pakokauhuun kadulla”, ellei tilannetta sitä ennen saada hallintaan. Reportteri esitetään yhtä kielteisessä valossa kuin Kazanin ja Richard Murphyn aiemmassa yhteistyössä Saarroksissa.

Kazanin elokuva on ”docs and robbers therapeutic thriller” (Peter Biskind): Keskeinen ihmissuhde ja konflikti on lääkärin ja poliisin välinen. Clinton Reed on laivaston lääkäri, Yhdysvaltain terveysviraston virkamies, siis liittovaltion asiamies. Hän on New Deal -demokraatti, liberaali ja alansa tuntija, matalapalkkainen auktoriteetti, hyvä perheenpää. Hänen vastavoimansa, ylikomisario Tom Warren on republikaani ja konservatiivi, paikallinen ammattimies, katkeroitunut leski, kaunainen lääkäreille, joita syyttää vaimonsa (vuosia sitten tapahtuneesta) kuolemasta, alemmuudentuntoinenkin. Miehet oppivat alun vihamielisestä lähtökohdasta alkaen kunnioittamaan toisiaan, Warren lääkärin älykkyyttä ja sitkeyttä, Reed poliisin käytännön kokemusta. (Vastaava kehitys on esim. John Fordin Ratsuväen urhoissa.

Tri Reediä pidetään ensin alarmistina, pelon lietsojana, paniikin aiheuttajana. Hänen on pakko ryhtyä tutkimuksiin omin päin, kun epäluuloinen väestö suhtautuu poliiseihin torjuvan kielteisesti. (Puolidokumentaarisessa rikoselokuvassa rinnakkaishahmoja ovat päähenkilöt sellaisissa tuotteissa kuin Saarroksissa ja Henry Hathawayn Soittakaa Northside 777.) Reed on ”the most important guy in this town”, kuten hänen ymmärtävä vaimonsa häntä luonnehtii. Velvollisuudentunto, epäitsekkyys, jopa minuuden kielto korostuvat kaupunkilaisten epäluotettavuutta, tietämättömyyttä ja itsekeskeistä vastuuttomuutta vasten.

Rikos nähdään elokuvassa yhteiskuntajärjestyksen sairautena. Satama-alueen siirtolaistyöväestö (kreikkalaiset, italialaiset, armenialaiset, yleensä itäeurooppalaiset) esitetään ruton levittäjänä, uhkana amerikkalaissyntyiselle keskiluokkaiselle asujaimistolle.

Kylmän sodan tuotteena ja Kazanin HUAC-todistusta ennakoiden elokuvan voi Peter Biskindin huomiota seuraten tulkita reagoivan kansanrintamakauden siirtolaismyönteisyyttä vastaan. Kuten sittemmin Alastoman sataman tapauksessa Kazanin työtä voi syyttää elitismistä, kylmästä epäluulosta ”massoja” kohtaan.

Keuhkorutto on peräisin Oranista, Algeriasta (Albert Camusin Ruton pesäkkeestä). Se on tullut Yhdysvaltoihin rottia vilisevän laivan mukana kantajinaan armenialaiset miehet, joista toinen pääsi maahan laittomasti. Elokuvassa rutto on väline jonka kautta päästään kiinni yhteiskuntaan ja kaupunkiin, sen eri kerrostumiin.

J. P. Telotte on havainnut ruoan, syömisen ja yksilöllisen ruokahalun sekä ”ruokaketjun” keskeisen aseman elokuvassa. Armenialaiset ravintolat osoittautuvat kohtalokkaiksi kohteiksi. Lopussa psykopaattirikollinen koettaa kivuta banaanilaivaan, mutta hänen yrityksensä pysähtyy rottaesteeseen.

Film noirin kuvioista nostettakoon vaikkapa elokuvan suggestiivinen alku: autolla pitkin öistä Bourbon Streetiä, French Quarterissa; satama-alueen rähjähotellissa pahaenteinen pokeripeli, yksi pelaaja valittelee huonoa vointiaan ja poistuu, kunnes hänet piiritetään laiturilla.

Pakokauhun vallassa on ”national emergency” -kuvauksena vaikuttanut myöhempiin teoksiin, joista mainittakoon Irving Lernerin Pelon kaupunki (1958). Näitä elokuvia voi pitää katastrofielokuvien edeltäjinä ja osaalueina.

– Matti Salo (1977).

Lähteitä:

Peter Biskind: Seeing is Believing: How Hollywood Taught Us to Stop Worrying and Love the Fifties (1983)

Elia Kazan: A Life (1988)

Thomas H.  Pauly: An American Odyssey: Elia Kazan and American Culture (1983)

J. P. Telotte: Voices In the Dark: The Narrative Patterns of Film Noir (1989)