KAIKKI TIET TUKOSSA (1950)

Poitier teki huikean debyyttinsä lääkärinä, jota vainoaa hänen hoidossaan kuolleen miehen rasistiveli. Yhtenä monista aikansa rotujännitteitä purkavista elokuvista se käsittelee ammattilaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. 50-luvun ”ongelmaelokuville” tyypilliseltä melodraamalta vältytään Poitierin pääroolin ja Widmarkin psykoottisen roolisuorituksen takia.

Huom. Ennakkotiedoista poiketen elokuva esitetään ilman tekstityksiä.

***

Darryl F. Zanuck, liberaali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että kohuaiheet olivat usein suuria kassamenestyksiä, oli käynnistänyt sarjan henkilökohtaisesti tuottamiaan elokuvia rotuennakkoluuloista Amerikassa. Hiljainen sopimus (1947) käsitteli antisemitismiä ja Veren perintö (1949) valkoiselta näyttävän mustan sopeutumista; molemmat ohjasi Elia Kazan. Lesser Samuels kirjoitti sarjan kolmanneksi elokuvaksi näitä ankaramman tarinan Kaikki tiet tukossa. Zanuckille tuo elokuva oli ”illallinen”, kun edeltäjä oli ollut ”teetä”.

Mankiewicz tunsi aina myötätuntoa Amerikan mustia kohtaan. Tuottamassaan elokuvassa Huckleberry Finnin seikkailut (1939) hän pani Huckin julistamaan Jimille: ”Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta omistaa toista ihmistä”. Politiikkaa kaihtava Mankiewicz osallistui Martin Luther King, Jr.:n johtamaan marssiin Washingtonin muistomerkillä vuonna 1968. Ainoana dokumenttielokuvahankkeenaan hän oli ohjaajakumppanina teoksessa King: A Filmed Record (1970). Mankiewiczia innoitti Kaikki tiet tukossa -hankkeeseen myös tilaisuus haastaa Kazan, amerikkalaisen teatterin jännittävin ohjaaja, hätkähdyttävällä draamalla.

Elokuvan julmimmat hyökkäykset mustaa lääkäriharjoittelijaa vastaan tekee pikkurikollinen ja psykopaattinen rasisti, jota esittää Richard Widmark. Hänen osasuorituksensa on loppuhuipennus psykoottisten rikollisten rooleille, joita Widmark oli hionut Foxin gangsterielokuvissa alkaen hihittelevän konnan roolista elokuvassa Kuoleman suudelma (1947). Ray Biddle oli Widmarkin viimeinen ilkeä konna.

Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Sidney Poitier loi sen ”mustan mallipersoonallisuuden”, jonka pohjalta hänestä tuli ”amerikkalaisen elokuvan historian tärkein musta näyttelijä” ja Mankiewiczin merkittävin näyttelijälöytö. ”Hänelle [Mankiewiczille] kuuluu täysi ansio siitä menestyksestä, jonka olen saanut elokuva-alalla”, sanoo Poitier. Mankiewicz suositteli Poitieria myös tämän toiseen pitkään elokuvaan, Zoltan Kordan ohjaamaan Alan Paton -filmatisointiin Itke rakastettu maa. Kaikki tiet tukossa tarjosi Hollywood-debyytin kahdelle muullekin mustalle näyttelijälle, joille rakentui merkittävä ura – Ossie Davisille (1917–2005) ja Ruby Deelle, jotka olivat aviopari. Davis, josta tuli myös elokuvaohjaaja, kertoo, että Mankiewiczista ”huokui auktoriteettia ja taiteellista osaamista”, mutta hän ei pyrkinyt lannistamaan mustia nuoria. Poitier kiitti Mankiewiczin kykyä saada esiintyjät olemaan rentoja ja luontevia. Linda Darnellilta Mankiewicz riisui glamourin samaan tapaan kuin oli tapahtunut Joan Crawfordille Mankiewiczin tuottamassa elokuvassa Kahleet murtuvat (Strange Cargo).

Mankiewicz näki, että kyseessä ”ensimmäinen kerta nykyaikana, kun rotuväkivaltaa esitetään valkokankaalla – Kansakunnan syntyä lukuunottamatta”. Kuvattuja väkivaltaisuuksia hillittiin lopullisessa leikkauksessa; tärkeimmät loukkaukset olivat sanallisia. Elokuva kiellettiin ensin Chicagossa ja sallittiin sitten leikattuna. Marylandissa, Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Virginiassa sitä esitettiin leikattuna; sen esittäminen sunnuntaisin kiellettiin Massachusettsissa. Vaikka elokuva sai loistavat arvostelut, sen levitys jäi suppeaksi, eikä sitä esitetty vuosikymmeniin mielellään myöskään televisiossa. Ohjaajan elinaikana Kaikki tiet tukossa jäi Yhdysvalloissa yhtä tuntemattomaksi kuin hänen brittituotantonsa Pako vapauteen.

– Kenneth L. Geistin mukaan (Pictures Will Talk, New York: Charles Scribner’s Sons, 1978) AA 25.9.2007