MIEHET (1950)

The Men/Männen
Ohjaaja
Fred Zinnemann
Henkilöt
Marlon Brando, Teresa Wright, Everett Sloane
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
svensk text
Kesto
86 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Broadway-näyttämöillä vakuuttanut Marlon Brando debytoi valkokankaalla heti pääosassa. Hän valmistautui alaraajahalvaantuneen, vammansa kanssa elämään opettelevan sotaveteraanin rooliin viettämällä kuukauden kuvauspaikkana toimineessa armeijan sairaalassa. Oscar-ehdokkuudella huomioitu käsikirjoitus perustui sairaalan potilaiden ja henkilökunnan tarinoihin, ja monet heistä myös esiintyivät elokuvassa.

***

Wieniläisen lääkärin poika Fred Zinnemann eteni ohjaajaksi pitkän linjan kautta. Häntä veti puoleensa alusta alkaen melkein dokumentaarinen kiinnostus todellisuuden havainnointiin (panos berliiniläiselokuvaan Ihmisiä sunnuntaina, 1929, meksikolainen kalastajatarina Redes, 1936). Yhdysvalloissa Zinnemann suuntautuikin ensin dokumentti- ja opetuselokuviin, ja hänet palkittiin niistä kahdella Oscarilla (lapsikuumeen voittajaa Semmelweisia käsittelevä That Mothers Might Live, 1938, ja vammaisaiheinen Benjy, 1951).

Neorealismin aika ja siihen liittyvä kuvaus oikeilla tapahtumapaikoilla innoittivat Zinnemannia mestaruuteen ja johdattivat hänet kansainväliseen läpimurtoon pitkän elokuvan ohjaajana. Baijerissä kuvattu Yksin maailmassa (1948) käynnisti Zinnemannin sodanjälkeistä jälleenrakennusta käsittelevän sarjan, johon kuuluvat myös Miehet ja Teresa (1951). Zinnemannin teoksissa saivat elokuvadebyyttinsä Montgomery Clift ja Marlon Brando, sodanjälkeisten nuorten kapinallisten perikuvamaiset näyttelijät.

Tehtyään film noirin Kenen on kosto (1948) Zinnemann solmi kolmen elokuvan sopimuksen independent-tuottaja Stanley Kramerin kanssa. Sekä Kramer että Zinnemann tunsivat vahvaa vetoa yhteiskunnallista realismia kohtaan. Heidän ensimmäinen yhteistyöhankkeensa oli Miehet, joka lanseerasi Brandon elokuvauran. Brandon esittää katkeroitunutta alaraajahalvautunutta sotaveteraania, joka kulkee tuskallisen tien yrittäessään sopeutua ajatukseen elinikäisestä vammaisuudesta.

Brando vietti kolme viikkoa Birmingham Veterans Hospitalissa Kaliforniassa valmistautuessaan rooliin. Hän vietti aikaa sairasvuoteella ja lähti pyörätuolissa oikeiden alaraajahalvautuneiden kanssa lähimpään baariin. Siellä hän ällistytti naisevankelistaa innoittumalla tämän sananjulistuksesta niin, että hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään. Suurin osa elokuvasta kuvattiinkin samaisessa sairaalassa, missä Zinnemannin jatkuva läsnäolo sai monet pitämään häntä henkilökunnan epävirallisena jäsenenä.

Sairaalakohtaukset, joissa on mukana monia oikeita potilaita, Jack Webb esittää porukan johtajaa ja Brando tarjoaa väkevän ja aidon tulkinnan, ovat Zinnemannin realistista (tai neorealistista) kerrontaa parhaimmillaan. Laitoksen ulkopuolella kuvauksen viritys laimenee huomiotaherättävällä tavalla. Zinnemann ja käsikirjoittaja Carl Foreman olivat ajatelleen tasapainottaa veteraanien kuvausta rinnakkaisjuonella, jossa Budin morsianta (Teresa Wright) lähentelee kilpakosija. Mutta avainrooli annettiin erään rahoittajan lahjattomalle sukulaiselle, ja osasuoritus oli niin epäonnistunut, että koko sivujuoni jouduttiin karsimaan pois. Tämän seurauksena Zinnemannille ja Teresa Wrightille jäi varsin vähän materiaalia Ellenin tarinan hahmottelemiseen.

Myöhempienkin aikojen kriitikot ovat kiittäneet Miesten rehellisyyttä mm. alaraajahalvautuneiden seksuaalisten ongelmien kuvauksessa.

– Antti Alanen: Elokuvantekijät (2012) ja Doris Toumarkinen Zinnemann-artikkeli John Wakemanin teoksessa World Film Directors I (New York: The H.W. Wilson Company, 1987) AA 24.4.2013