MILANON IHME (1950)

Upea maagisrealistinen aikuisten satu täynnä chaplinmaista elämäniloa ja erikoistehosteita. Viisas ja kiltti vanhus Lolotta ottaa kaalimaasta löydetyn Totòn kasvatikseen, mutta naisen kuoltua Totò joutuu asumaan slummimaiseen hökkelikylään. Lolottan haamu kuitenkin vierailee Totòn luona ja tuo mukanaan erityisen lahjan.

***

Jo Polkupyörävarkaassa De Sica pyrki tietoisesti nostamaan uusrealistisen elokuvan runolliselle tasolle. Milanon ihmeessä tämä pyrkimys voimistui yhä, ja naturalistiset ja fantastiset ainekset sekoittuivat ohjaajan tyylissä tavalla, joka todistaa selvästi ainakin Chaplinin ja mahdollisesti Clairin sekä Mélièsin vaikutuksesta.

Milanon ihme on elokuvafantasia, jossa naiivi keskiaikainen ihmenäytelmä on saanut kärkevän ironisen ja modernin muodon. Elokuvan keskeinen teema tuntuu olevan usko hyvyyden uutta luovaan voimaan ainoana asiana, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen, “De Sica korostaa elokuvassa toisensa jälkeen, miten tärkeätä on, että poistamme yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet ja että ihmiset saavat kunnolliset olot, Sosialistisessa malliyhteiskunnassa ei riitä kuitenkaan, jos me kaiken byrokraattisen erinomaisuuden keskellä jäämme kylmiksi ja tunteettomiksi kanssaihmisiä kohtaan.” (Rune Waldekrantz)

Zavattinin alkuperäisluonnos Milanon ihmeestä, kertomus nimeltä “Totò il Buono” julkaistiin ensi kerran 25.9.1940 Vittorio Mussolinin lehdessä “Cinema”. myöhemmin hän myös kirjoitti samasta aiheesta romaanin nimeltä “I poveri disturbano”. Elokuvaversiossa on olennainen osa alkuperäisideasta säilytetty, ja De Sica on sujuttanut mukaan monia jaksoja jotka ovat jo klassisia: hökkelikaupungin köyhät lämmittelemässä talvisessa auringonvalossa, loppukohtauksen taivaaseen nousu sekä ennen muuta jakso, jossa Totò saattaa yksinään kasvatusäitiään viimeiseen lepoon – kaikki nämä kuuluvat elokuvan historiaan.

– OT & Rune Waldekrantz

Milanon ihme on johdonmukaisesti toteutettu yhteiskunnallinen ja uskonnollinen satiiri, raju pila katolisuudesta, militarismista ja kapitalismista. Se on kemiallisen puhdas paatoksesta, pohjimmiltaan julma ja pessimistinen, vaikkakin sen pessimismi on älyllistä eikä tunteellista. Mutta samalla elokuva sisältää myös ristiriitaisuuden – satiirin mestarillisuus, ovela huumori, yksinkertaisesti loistava toteutus saavat yhdessä aikaan sen, että elokuvasta loppujen lopuksi tulee vapauttava, mutta vasta kun on ymmärtänyt sen kaksiteräistä kieltä. Voltairen “Candiden” tavoin tämä elokuva elää enemmän vapauttavan kuin pessimistisen älynsä varassa.

Satuaihe on antanut De Sicalle mahdollisuudet tarttua uskonnollisiin ja kapitalistisiin ihannekuviin ja tehdä ne todellisiksi satiirin äärimmäisessä ja mielettömässä maailmassa. Kuuluu asiaan, että tämä satiiri ei sano mitään uutta: se ei elä sanomasta, vaan tavasta, jolla sanoma esitetään. De Sica on onnistunut löytämään ihanteellisen muodon sille mitä hänellä on sanottavana. Naivismi on johdonmukaisesti toteutettu, elokuvan liikkeillä on sadun balettitunnelman leima, miljöökuvaus on parodia uusrealismista, sen mestarin suorittamana, Elokuva on ulkoisesti vaatimaton, mutta jopa vaatimattomuudellakin on tässä naivistinen tehtävänsä täytettävänä, ja se on välttämätön eheälle taiteelliselle kokonaisuudelle.

– Harry Schein (BLM, 1952)