KATKERAA RIISIÄ (1949)

Gassmanin läpimurto tapahtui genretietoisen Giuseppe De Santisin neorealistisessa klassikossa, joka on huikea yhdistelmä riisipeltojen työläisrealismia ja rikoselokuvaa. Gassman ruumiillisti työläisten joukkoon soluttautuvan jalokivivarkaan niin uskottavasti, että se sabotoi hänen muita roolejaan, ja hänen varasimagoaan ryhdyttiin peittämään jopa nenäproteeseilla.

***

Neorealismin suurten klassikoiden jälkeen tehtiin Italiassa 1940-luvun lopulla joukko elokuvia, jotka eivät enää käsitelleet sotaa ja vastarintaliikettä vaan niitä seuranneita ahdistavia sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Katkeraa riisiä -elokuvan melodramaattinen tarina kertoo kiihkeän rakkauden tuhoisista vaikutuksista kahden parin suhteisiin: Francesca (Doris Dawling) ja Walter (Vittorio Gassman), jotka ovat pakomatkalla jalokiviryöstön jälkeen, astuvat junaan, joka kuljettaa naisia työhön Po-joen laaksoon riisipelloille. Siellä Francesca rakastuu italialaiseen sotilaaseen Marcoon (Raf Vallone). Walter puolestaan hylkää Francescan Silvana-nimisen filmitähtiä ihailevan riisityöläisen (Silvana Mangano) vuoksi, jonka avulla hän yrittää ryöstää riisisadon.

De Santisin alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä realistinen tutkielma naispuolisista riisityöläisistä, mondineista, jotka työskentelevät koko sadonkorjuukauden kurjissa oloissa vain säkillisestä riisiä ja 40.000 liirasta, sekä tuomita amerikkalaisen populaarikulttuurin turmeleva vaikutus työväenluokan arvoihin. Tuollainen tavoite olisi vastannut De Santisin marxilaista vakaumusta, mutta toteutuneen elokuvan tyyli on väkinäinen kompromissi ideologian sekä amerikkalaisen elokuvan ja sen tyypillisten lajien (gangsterielokuvan, musikaalin, westernin) vaikutuksen välillä. Paradoksaalisena tuloksena oli, että Silvano Manganosta tuli Katkeraa riisiä -elokuvan ansioista kansainvälinen pin-up malli ja sensaatiomainen yleisönsuosikki, mikä on juuri se filmitähtien, joukkotiedotusvälineiden ja kauneuskuningattarien tyhjän lumon olemus, jonka De Santis aikoi elokuvassaan tuomita.

Katkeraa riisiä oli yksi neorealismin harvoista kaupallisista menestyksistä, ja sen tuotanto poikkesi huomattavasti rajallisilla teknisillä resursseilla tehdyn tyypillisen pienen budjetin elokuvan tuotannosta. Se vaati seitsemänkymmentäviisi kuvauspäivää aidoilla tapahtumapaikoilla sekä suunnattoman joukon näyttelijöitä ja tekniikoita (kaikkiaan lähes 12.000 työpäivää). Voidakseen käyttää liikkuvan kameran tehokeinoja liukkailla riisipelloilla De Santis oli rakennuttanut puisen alustan, jonka avulla kamera saattoi liikkua pehmeän maaperän yllä. Lisäksi hän käytti kautta koko elokuvan kameranosturia – kuvaustapaa, jota neorealistiset ohjaajat tavallisesti välttivät – ja tätä tekniikkaa hän käyttikin hyvin tehokkaasti saavuttaakseen eeppisten mittasuhteiden ja mahtavuuden tunnun. Nosturin avulla kuvatut kohtaukset mondineista, joiden hameet on kääritty reisiin, viittaavat tietoisesti amerikkalaisten elokuvien kohtauksiin, jossa mustat työskentelevät sisällissotaa edeltäneen ajan puuvillapelloilla. Koska tytöt eivät saaneet puhua toisilleen työn aikana, De Santis, saattoi rakentaa amerikkalaisille musikaaleille tyypillisen jakson: tytöt kommunikoivat keskenään laulamalla. Amerikkalaiselle westernille tyypillinen tapahtumien huipentuminen asetaisteluun on mukana teoksen loistavassa päätöksessä, jossa kaksi paria tapaavat toisensa teurastamossa. Elokuva päättyy hyvin vertauskuvalliseen jaksoon, joka tuo mieleen talonpoikaisen kansanperinteen. Silvanan ruumis makaa maassa, ja mondinet kulkevat hiljaa ohi sirottaen kourallisen kovalla työllä ansaittua riisiään sen päälle. Samalla De Santisin kamera siirtyy nosturikuvaan koko ryhmästä korostaen siten työläisten taistelun kollektiivista luonnetta.

Katkeraa riisiä on voimakas elokuva, joka kuitenkin ilmentää sekamuotoista tyyliä ja paljastaa useiden eri lajityyppien läsnäolon. Se todisti lopullisesti, että niin erotiikka kuin yhteiskunnallinen protestikin saattoivat tuottaa hyötyä neorealistiselle ohjaajalle ja että kansikuvatyttö lisäsi jopa marxilaislähtöisen taideteoksen yleisönsuosiota. Samalla kun muutamat vasemmistolaiset kriitikot näkivät teoksen normiksi määräämänsä yhteiskunnallisen realismin pettämisenä, De Santis käytti taitavasti hyväkseen juuri näitä konventioita, joiden alta hän oli lujimmin päättänyt kaivaa maata, antaakseen voimallisen todistuksen siitä, miten tuhoisaa on omaksua vieras kulttuuri sen sijaan, että pysyisi uskollisena italialaisen työväenluokan parhaille perinteille. Katkeraa riisiä hylkää Rossellini Paisaan sisältyvän optimistisemman käsityksen italialais-amerikkalaisista suhteista ja menee amerikkalaisen elämäntavan kritiikissään paljon pitemmälle kuin Lattaudan Ilman sääliä, mutta samalla se on paradoksaalisesti kaikkein selvimmin amerikkalaiselle elokuvalle ja sen rikkaille lajityyppiperinteille kiitollisuudenvelassa oleva neorealistinen elokuva.

–  Peter Bondanella: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään (Painatuskeskus/Suomen elokuva-arkisto, 1993).