SCIUSCIÀ – VIATTOMAT (1946)

Sodanjälkeinen Rooma ja katujen karut olosuhteet. Kengänkiillottajapoikien jengi yrittää säästää rahaa ostaakseen hevosen. Nopeuttaakseen rahojen keräämistä pojat sekaantuvat epäonniseen ryöstöön, joka johdattaa porukan suoraan nuorisovankilaan. Vankila-aika koettelee ja muuttaa heitä peruuttamattomasti.

***

Elokuvan nimi on väännös amerikkalaisesta termistä ”shoeshine”, jonka italialaiset ovat muovanneet oman kirjoitustapansa mukaiseksi. Käsite viittaa suoraan amerikkalaisten sotilaiden läsnäoloon sodanjälkeisessä Italiassa ja sodan vaurioihin. Sciuscià on tarina pienistä kengänkiillottajapojista, sodan uhreista, joiden on pakko elää harjoittamalla satunnaisia pikku ammatteja, jotka väistämättä johtavat tekemisiin mustan pörssin kanssa. ”Tämä kuvaus menetetyn ja vääristyneen lapsuuden ongelmasta sisältää syytöksen itse elämän järjestyksen perusteita kohtaan.” (Carlo Lizzani)

Jälleen kerran, kuten teoksessa I bambini ci guardano (1942) tekijät asettuvat lasten puolelle. Kuten Pierre Marcabru kirjoittaa, De Sica tuntee aina ”myötätuntoa elämän tuuppimia ja kaltoinkohtelemia ihmisiä kohtaan, jotka eivät osaa vastustaa heitä palasiksi jauhavaa sokeaa yhteiskuntaa”. Elokuvan näkökulma on lasten, jotka ovat surkuteltavasta kohtalostaan vielä vähemmän tietoisia kuin me kapinastamme tuollaisia oloja vastaan. He kärsivät kyselemättä kohtalonsa, jossa ihmiset ja aikakausi ovat pakottaneet heidät elämään. Kaiken epäoikeudenmukaisuuden keskellä he ilman vihaa kuitenkin säilyttävät sielunsa puhtauden. Tästä nousee elokuvan runollinen tunne, jonka De Sica on ilmaissut suurella hellyydellä ja joka ei kohdistu yksin päähenkilöihin, vaan koko lapsuuden tilaan.

Mutta vääristyneen lapsuuden todellinen draama on siinä, että lapsi menettää tämän sielun puhtauden, joutuu liian aikaisin keskelle likaista todellisuutta ja alkaa muistuttaa niitä aikuisia, jotka ovat tuominneet hänet ymmärtämättä häntä. Tässä tapauksessa tekijöiden hellyys henkilöitään kohtaan on saattanut johtaa siihen, tahattomasti epäilemättä, että valitun teeman julmuus jää piiloon ja niin muodoin myös ongelman yhteiskunnallinen puoli.

Henri Agel on korostanut elokuvan keskeisenä teemana kahden pojan ystävyyttä, jota kaikki heidän tielleen joutuvat ihmiset ennen kaikkea muuta yrittävät särkeä. Tämä onkin kiistatta Sciusciàn todellinen aihe: ystävyys, joka on kurjan olemassaolon ainoa valopilkku ja joka tuo mukanaan yhteisen unelman, kuten myös ensimmäisen kärsimyksen, ei siinä, että pojat vangitaan, vaan siinä että heidät erotetaan. Kaikki jaksot pyörivät tämän psykologisen teeman ympärillä, kunnes Pasqualesta tahtomattaan tulee rikollinen, uhrina ainoa rakastettu olento hänen kurjassa maailmassaan. Viimeisessä kuvassa poikien rakastama hevonen pakenee kuin ainoa onnellinen unelma ja De Sica jättää sankarinsa yksin ja poliisien armoille. De Sican elokuvissa nimenomaan viimeinen kuva on aina merkitsevä, jostakin sen takaa löytyy johtopäätös, jonka ohjaaja hienotunteisesti jättää katsojan itsensä mietittäväksi.

– Pierre Leprohon (teoksesta De Sica, Cinéma d’Aujourd’hui, 1966)