JULIUS CAESAR (1953)

Ohjaaja
Joseph L. Mankiewicz
Henkilöt
Marlon Brando, James Mason, John Gielgud, Louis Calhern, Deborah Kerr
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
119 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
perustuu William Shakespearen näytelmään (1599)
Ikäraja

Shakespearen näytelmän tunnetuimmassa, varsin uskollisessa sovituksessa muminastaan kuulu Brando osoitti Marcus Antoniuksena hallitsevansa myös perinteisemmän ilmaisun ja loisti brittiläisten kollegoiden rinnalla. Lavasteita ja pukuja kierrätettiin edellisvuoden Quo Vadis -eepoksesta, ja omaa aikaansa ohjaaja Joseph Mankiewicz pyrki kommentoimaan viittaamalla fasismin estetiikkaan.

***

Amerikkalainen kirjallisuuden tuntija Mark van Doren on määritellyt Shakespearen Julius Caesarin retoriseksi näytelmäksi, ja tähän määritelmään on täysi syy yhtyä. Suoraviivaisen toiminnan kaikki ratkaisevat teot tapahtuvat puhetaidon antamasta sysäyksestä: näytelmän (ja elokuvan) ensimmäisessä kohtauksessa yrittävät kansantribuunit havahduttaa kansan tietoisuuteen Caesarin pyrkimyksistä itsevaltiuteen. Jatkossa on monia ratkaisuun taivuttelevia ja siinä onnistuvia dialogeja, jotka ovat retoriikan taidonnäytteitä. Koko näytelmän loistokkain kohtaus on Brutuksen ja Antoniuksen kilpapuhe senaatissa, Antoniuksen puhe mainitaan malliesimerkkinä kaikissa puhetaidon oppikirjoissa. Van Doren toteaakin, että näyttelijät ovat sanoja ja sanankäänteitä – esimerkiksi runsaasti retorisia kysymyksiä –  käyttäviä julkisia puhujia, kipsikuvia, eivät elävästi ja yksilöllisin piirtein hahmoteltuja ihmisiä.

Mitä on ohjaaja-käsikirjoittaja Mankiewicz tehnyt tälle kaunopuheisten kipsikuvien gallerialle? Puhe, ei myöskään kaunopuhe, ei voi olla elokuvassa yhtä hallitsevassa asemassa kuin teatterissa. Ensimmäiseksi Mankiewicz on karsinut suuren joukon retorisia kiemuroita, joita häiritsevässä määrin on jäljellä enää parissa kohtauksessa. Toiseksi Mankiewicz on ihailtavasti pystynyt puhaltamaan elävää henkeä kipsikuviin, antamaan yksilöllistä väriä kankeille puhujan naamioille. Tämä ei koske vain Brutusta ja Cassiusta – jotka ovat jo Shakespearen jäljiltä vahvimmin yksilöityjä – vaan myös Caesaria, Antoniusta ja kaikkia salamurharyhmän jäseniä. Täyteläisimmiksi kehkeytyvät kuitenkin keskushenkilöiden luonnekuvat. Brutuksessa on nähty alkuluonne vielä tuskaisemman itse-epäilijän, Hamletin hahmoon. Brutuksen tragedia, elämälle vieraan idealistin ja stoalaisen kohtalo poliittisten joukkoliikkeiden pyörteessä muotoutuu James Masonin tulkintana kirkkaaksi ja koskettavaksi; samoin on John Gielgudin työ onttoposkisena Cassiuksena vakuuttavaa. Tuottaja John Houseman on eräässä haastattelussa määritellyt filmatisoinnin tehtäväksi traditionaalisen pölyn poistamisen roolihahmoista ja näiden sovittamisen nykyajan psykologiseen ja poliittiseen ilmapiiriin. Nämä tavoitteet on saavutettu.

Mankiewiczin dramaattisuuden taju ja kyky rakentaa selkeästi jäsentyviä nousuja käy parhaiten ilmi senaatin puhekohtauksessa, joka säilyy elokuvankin huippukohtana. Shakespeare osoittaa tässä kohtauksessa sekä joukkopsykologian dynaamisen luonteen ja puhetaidollisten tehokeinojen terävää tajua. Brutuksen ja Antoniuksen puheet ovat molemmat mallikelpoisia ja samalla aivan vastakkaisia. Brutus vetoaa kunniantuntoon, järkeen ja isänmaanrakkauteen, siis yleviin hyveisiin, kun taas Antonius väkivallanteon synnyttämään inhoon, kansanystävän kuoleman aiheuttamaan suruun, siis viettipohjaisiin tunteisiin. Marlon Brando on tässä kohtauksessa parhaimmillaan: hän lataa Antoniuksen karvaalla ironialla ja samalla niin aidolla henkilökohtaisen surun tunteella, että on vaikea sanoa, missä hyväksyttävä puhetaito päättyy ja demagogia alkaa. Julius Caesarin tärkeimmän sanottavan nykyajalle voi nähdä juuri tämän kohtauksen terävässä analyysissä joukkojen manipuloinnista. Ei ole myöskään vaikea nähdä, että Mankiewiczin tulkinnassa kärki suuntautuu nykyajan diktaattoreihin, fasismin retoorikkoihin Hitleriin ja Mussoliniin, tai siihen tv-yleisön manipulointiin jota Elia Kazan ja Budd Schulberg tutkivat elokuvassaan Kasvot väkijoukossa (1957).

– Timo Tiusasen (Akateemisen Filmikerhon esite 1950-luvun lopulta) mukaan