JEANNE D’ARCIN KÄRSIMYS (1928)

La passion de Jeanne d'Arc/En kvinnas martyrium
Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Renee Falconetti, Eugène Silvain, André Berley, Maurice Schutz, Antonin Artaud, Michel Simon
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
restauroitu versio 1987 (det danske version) * to 4.4. näytös ilman säestystä, su 7.4. näytöksessä pianosäestys
Ikäraja

”Elokuvissa olimme aina kiinnostuneita, innostuimme usein, hyvin harvoin yllätyimme. Joku demoni kuiskutti korvaamme: onko kaikki pelkkää tekniikkaa? Henki puuttui.” (Dreyer) Ikiklassikon asemaan lähes yhdessä yössä kohonneesta Jeanne d’Arcista tuli suuri vedenjakajateos ohjaajan uralla. Mykkäelokuva esitetään Kino Reginan ensimmäisessä näytöksessä ilman säestystä Dreyerin toiveen mukaisesti.

***

Kerrotaan, että Carl Th. Dreyer sai valita kolmesta historiallisesta naishahmosta ensimmäisen ranskalaisen elokuvansa aiheen: Katarina di Medici, Marie Antoinette ja Pyhä Johanna. Dreyer veti tikkua ja teki kuuluisimman elokuvansa Jeanne d’Arcin kärsimys. Pitkä oikeudenkäynti Jeanne d’Arcia vastaan on tiivistetty yhden ainoan päivän tapahtumiin, jotka päättyvät tytön roviokuolemaan. Dreyer on paneutunut menneeseen aikaan niin intensiivisesti ja tunnollisesti, ettei vertaisia tapauksia liene monta elokuvan piirissä. Tietenkin jo yksityiskohtiin uhrattu huoli ja täsmällisyys hemmottelee katsojaa, joka tämän tästä joutuu todistamaan amerikkalaisten mammuttielokuvien huoletonta historiallista uudelleenrakentelua. Mutta tässä on tarkkuuden lisäksi kysymys harvinaisesta myötäelämisestä: Dreyer elävöittää kokonaisen aikakauden ja yhteiskunnan, sen uskonnolliset ja eettiset näkemykset ja kysymyksenasettelut, meille outojen velvollisuuksien ja katsomuksien verkon. Kymmenet henkilöt eivät ole yksiviivaisesti hyviä tai pahoja, vaan nimenomaan ymmärrettäviä. Itse Pyhä Johanna on ympäristönsä, sen ennakkoluulojen ja taikauskojen tuote siinä, missä muutkin henkilöt.

Jeanne d’Arcin kärsimys on suurten, armottomien lähikuvien elokuva: dynaamisen jykevä ja nopea yhdellä kertaa. Luonnollisesti näyttelijöille asetetut vaatimukset olivat suuret. Nimiosan esittäjä Falconetti oli aikaisemmin mannekiini eikä tämän elokuvan jälkeen tehnyt toista: elokuva muutti hänen elämänsä ja näkemyksensä täysin. Tästä tarinasta sai alkunsa Dreyerin maine äärimmäisen vaativana, lähes terrorisoivana ohjaajana; kuvaukset myöhempien elokuvien valmistusvaiheista eivät tue tosin näin jyrkkää asennetta. Jeannen tukan keritsemisestä on kerrottu, että se vei kaikki paikallaolijat tolaltaan. Yksinpä teknillinen henkilökunta pidätti henkeään ja monet itkivät hysteerisesti.

Lopun roviojakso on merkillisimpiä asioita, mitä elokuvaan on koskaan vangittu. Koemme siinä havainnollisesti niin abstraktin asian kuin legendan muodostumisen. Väkijoukot ovat aluksi hyväksyneet tuomarien ja papiston päätöksen, jonka itsekkäitä motiiveja meillä on aikaisemmin ollut tilaisuus arvioida. Teloitustoimen alkaessa saavat kuitenkin alkunsa myös epätietoisuus ja paniikki. Hiotun tarkasti yksilöinä nähdyt ihmiset kokevat yhteisiä tunnetiloja, osallistuvat kollektiivisesti: pelon, kauhun, toivon, säälin ja inhon tunteet aaltoilevat ja aiheuttavat elokuvan katsojassa miltei fyysisen huimauksen tunteen.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975), tiedot päivitti AA