JEANNE D’ARCIN KÄRSIMYS (1928)

Tanskalaisen kosmopoliitin Carl Theodor Dreyerin Ranskassa ohjaama elokuva on yksi elokuvahistorian ylistetyimmistä käännekohdista. Jeanne d’Arcin traagista jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä kuvaava elokuva oli innovatiivinen lähikuvien ja leikkauksen suhteen. Tähtiroolissa nähdään Maria Falconetti ja yhdessä sivuroolissa ranskalaisen teatterin uudistaja Antonin Artaud.

***

Kerrotaan, että Carl Th. Dreyer sai valita kolmesta historiallisesta naishahmosta ensimmäisen ranskalaisen elokuvansa aiheen: Katarina di Medici, Marie Antoinette ja Pyhä Johanna. Dreyer veti tikkua ja teki kuuluisimman elokuvansa Jeanne d’Arcin kärsimys. Pitkä oikeudenkäynti Jeanne d’Arcia vastaan on tiivistetty yhden ainoan päivän tapahtumiin, jotka päättyvät tytön roviokuolemaan. Dreyer on paneutunut menneeseen aikaan niin intensiivisesti ja tunnollisesti, ettei vertaisia tapauksia liene monta elokuvan piirissä. Tietenkin jo yksityiskohtiin uhrattu huoli ja täsmällisyys hemmottelee katsojaa, joka tämän tästä joutuu todistamaan amerikkalaisten mammuttielokuvien huoletonta historiallista uudelleenrakentelua. Mutta tässä on tarkkuuden lisäksi kysymys harvinaisesta myötäelämisestä: Dreyer elävöittää kokonaisen aikakauden ja yhteiskunnan, sen uskonnolliset ja eettiset näkemykset ja kysymyksenasettelut, meille outojen velvollisuuksien ja katsomuksien verkon. Kymmenet henkilöt eivät ole yksiviivaisesti hyviä tai pahoja, vaan nimenomaan ymmärrettäviä. Itse Pyhä Johanna on ympäristönsä, sen ennakkoluulojen ja taikauskojen tuote siinä, missä muutkin henkilöt.

Jeanne d’Arcin kärsimys on suurten, armottomien lähikuvien elokuva: dynaamisen jykevä ja nopea yhdellä kertaa. Luonnollisesti näyttelijöille asetetut vaatimukset olivat suuret. Nimiosan esittäjä Falconetti oli aikaisemmin mannekiini eikä tämän elokuvan jälkeen tehnyt toista: elokuva muutti hänen elämänsä ja näkemyksensä täysin. Tästä tarinasta sai alkunsa Dreyerin maine äärimmäisen vaativana, lähes terrorisoivana ohjaajana; kuvaukset myöhempien elokuvien valmistusvaiheista eivät tue tosin näin jyrkkää asennetta. Jeannen tukan keritsemisestä on kerrottu, että se vei kaikki paikallaolijat tolaltaan. Yksinpä teknillinen henkilökunta pidätti henkeään ja monet itkivät hysteerisesti.

Lopun roviojakso on merkillisimpiä asioita, mitä elokuvaan on koskaan vangittu. Koemme siinä havainnollisesti niin abstraktin asian kuin legendan muodostumisen. Väkijoukot ovat aluksi hyväksyneet tuomarien ja papiston päätöksen, jonka itsekkäitä motiiveja meillä on aikaisemmin ollut tilaisuus arvioida. Teloitustoimen alkaessa saavat kuitenkin alkunsa myös epätietoisuus ja paniikki. Hiotun tarkasti yksilöinä nähdyt ihmiset kokevat yhteisiä tunnetiloja, osallistuvat kollektiivisesti: pelon, kauhun, toivon, säälin ja inhon tunteet aaltoilevat ja aiheuttavat elokuvan katsojassa miltei fyysisen huimauksen tunteen.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975), tiedot päivitti AA