ENNEN VEDENPAISUMUSTA (1953)

Ennen vedenpaisumusta laajentaa Cayatten ja Spaakin yhteiskunnallista spektriä etsien nuorison demoralisoitumisen syitä Korean sodasta saakka. Buñuel lukeutui elokuvan ihailijoihin, mutta mm. Bazin oli varauksellisempi: ”Cayatte tarjoaa automaattien kansoittaman juridisen ja mekaanisen maailman. Odotamme robottien kapinaa.”

***

Niin kuin André Bazin on osoittanut, André Cayatte on teoksillaan epäilemättä luonut aivan uudenlaisen ideaelokuvan. Cayatten kuvamaailmassa ei ole mitään epävarmaa, ei mitään epäilyksenalaista. Kun Eisenstein emotionaalis-intellektuellilla montaasillaan vakuutti katsojan vallankumouksen oikeutuksesta ja kun tavalliset dokumenttielokvat vielä yksinkertaisemmin keinoin vetoavat yleisön humanismiin ja terveeseen järkeen, niin Cayatte todistaa asiansa ”logiikan terrorilla” (Bazin) ja dramatisoimalla ja käyttämällä hyväkseen lakikieltä. Edelleen Bazinia mukaillen, Cayatte lähtee inhimillisestä tapa-ajattelusta: tietoisena tämän heikkouksista hän rakentaa elokuvansa logiikan kaikilla puolustuskeinoilla ja sellaisella älyllisellä ylivoimaisuudella johon ei juuri jää aukkoja. Hän ottaa avuksi juridiikan ristiriidat ja porsaanreiät ja selviytyy joka käänteestä niin loistavasti muotoillulla vastarepliikillä että se jättää vastustajan puolustuskyvyttömäksi.

Elokuvassa Ennen vedenpaisumusta viisi hyvinkasvatettua ja hyvistä oloista lähtöisin olevaa nuorta suunnittelee ja toteuttaa rikoksen, jossa muuan yövartija kuolee erehdyksessä, minkä jälkeen kaksi poikaa puhtaasta epätoivosta ja hermostuneisuudesta murhaa erään toverinsa ettei tämä paljastaisi poliiseille tapahtunutta. Miksi kaikki tämä? Cayatte ilmaisee nopealla ja tehokkaalla tavallaan tapahtumakulun taustavoimat. On Korean sodan puhkeamisen aika, uusi maailmankatastrofi uhkaa; nuoret kokevat paniikin ja turvattomuuden tunteita, heidät valtaa täydellinen sotatila, tunne lähestyvästä kaaoksesta. Tällaisessa tilanteessa olisi luonnollista, että vanhemmat, yhteiskunnan edustajat antaisivat voimaa ja tukea, mutta tähän ei vanhempien auktoriteetti riitä niin kuin ei yhteiskuntakaan pysty suojaamaan primääriryhmäänsä, perhettä tosipaikan tullen. Tämä on tyypillinen Cayatten teesi: jos vanhemmat lähestyvän vedenpaisumuksen edessä tekevät parhaansa välttääkseen yhteiselämää ja selviytyäkseen vain omasta puolestaan, niin mikä on luonnollisempaa kuin se että lapsetkaan eivät luota vanhempiin, yhteiskunnan edustajiin ja että he ympäristönsä tuotteena reagoivat vastaavasti. Tämän jälkeen Cayette luo nopeat muotokuvat syyllisistä vanhemmista, ne on piirretty samalla hermolla, armottomuudella ja terävyydellä kuin kaikki tässä elokuvassa. Rikkaan pojan isä ajattelee vain omaisuuttaan ja liikeasioitaan, äiti huolehtii nuorekkuudestaan ja ajattelee vain rakastajaansa, tytön isä on hyväätarkoittava idealisti, toisella pojalla on äiti jonka äidinrakkaus on kääntynyt tyranniaksi, yksi on orpo ja yhdellä on isänä antisemiitti, joka on soittanut sinfoniaorkesterissa, mutta joka sodan jälkeen on suljettu pois yhteistoimintamiehenä. Nämä nuoret muodostavat jengin ja kriisitilanne saa heidät haaveilemaan matkasta Etelämerelle. Toteuttaakseen tämän he suorittavat rikoksen, jonka syyt niin hyvin vastaavat ”vedenpaisumuksen etiikkaa”.

Se että Cayette ei tarjoa elokuvansa lopussa mitään suoraa ”ratkaisua” esitettyyn tapaukseen ei ole mitenkään hämmästyttävää: moderni eurooppalainen elokuvarealismi, oli se sitten cayattelaista tai zavattilaista, ei usko ”ratkaisuihin”. Zavattinin mukaan ne ovat ulkokohtaisia, koske ne tuudittavat katsojan järjestettyyn unimaailmaan, jota ei ole olemassa ja joka estää katsojaa todella kokemasta, pohtimasta näkemäänsä.

– Jerker A. Eriksson (1954)