RASHOMON – PAHOLAISEN TEMPPELI (1950)

Loistavasti kuvatun ja näytellyn Rashomonin vaikutus säteilee laajasti elokuvien ulkopuolelle jopa lakitieteeseen. Mestariteoksen innovatiivinen rakenne, vaihtuvat näkökulmat ja eriävät kertomukset samasta murhatapauksesta luovat tilanteen, jossa lopullista totuutta on mahdollista määritellä. Ilmiö on nimetty elokuvan mukaan Rashomon-efektiksi.

***

Rashomon on elokuva, jota esitetään ja tutkitaan jatkuvasti niin idässä kuin lännessäkin. Amerikkalaiset, eurooppalaiset ja japanilaiset huomaavat sen yhä uudelleen koskettavaksi ja kiihottavaksi kokemukseksi. Se että idän ja lännen katsojat löytävät tästä elokuvasta hyvin erilaisia asioita kertoo paljon teoksen monisyisyydestä ja kulttuurien välisistä eroista.

Eräässä yhteydessä Kurosawa vastasi kysymykseeni elokuvan merkityksestä sanomalla: ”Jos olisin voinut kertoa sen sanoin, ei olisi maksanut vaivaa ja rahaa tehdä siitä elokuvaa.” Ja kysymykseen, mitä hän tarkoitti Rashomonilla, hän nauroi ja sanoi: “Sehän on tarina murhasta…” Tässä ilkikurisessa vastauksessa on totta toinen puoli. Kurosawa tahtoi sanoa, että elokuvan merkitys piili sen kertomissa tosiasioissa, ja ehkä myös niissä johtopäätöksissä joita niistä saattoi vetää. Kerran puhuin hänen kuultensa tästä elokuvasta “Rashomonin suurena murha-arvoituksena” ja hän totesi, että niin sen nimen olisi pitänyt kuulua.

Varmaankin hän oli väsynyt ja ärtynyt elokuvansa herättämiin moniin selityksiin, omiini muiden muassa, mutta ohi tämän Kurosawa luovana tekijänä uskoo, että elokuvan merkitys piilee kokonaan tavassa jolla katsoja elokuvan kokee. Hän ei pidä tuon kokemuksen kuvailuista ja eritoten hän välttää elokuvan kaikenlaista teoreettista arvostusta tai kritiikkiä. Rashomon on mysteerielokuva. Ja Kurosawan näkemys on otettava vakavasti, hän on sentään elokuvan luoja. Eikä elokuva sinällään todella tarjoa mitään selvää ratkaisua. “Rashomonin suuri murha-arvoitus” jää auki.

Idässä ei ole mitään syvään juurtunutta uskoa Totuuteen tai Kauneuteen. Itse japanin kielessä sellaiset substantiivit ovat harvinaisia. Kukaan ei tiedä millä pallonpuoliskolla sielu on, mutta vain idässä siitä ei välitetä. Jopa persoonallisuuden käsite on vasta äskettäin tullut esiin Aasian maissa. Idässä oletetaan, että todellisuus on asioiden pinnassa ja että asiat ovat tätä mukaa todellisia kauttaaltaan. Oma tuttu näkemyksemme naamiosta ja kasvoista on merkityksetön. Kasvot ovat naamio. Tietysti voi valita naamionsa ja sikäli jokainen niistä on yhtä tosi.

Rashmonin lähtökohta, ettei vain totuus, vaan myös kaikkinainen todellisuuden havainnointi on suhteellista, on länsimaalaisen mielestä yhä epämukava. Länsimainen filosofia on luonut uskon sisäisiin todellisuuksiin, platonisiin ihanteisiin ja rationaaliseen ajatteluun. Länsimaiseen uskontoon kuuluu usko sisäiseen sieluun ja jyrkät ideat oikeasta ja väärästä.

1950-luvun alussa lännessä toden totta etsittiin jonkinlaista sanomaa. Juuri silloin monet perustavanlaatuisimmat oletukset alkoivat joutua kyseenalaisiksi. Matematiikka, fysiikka, antropologia, psykologia – vain muutamia mainitakseni – olivat osoittaneet, että ihminen ja hänen maailmansa olivat hyvin erilaisia kuin mitä oli yleisesti totuttu uskomaan. Perinteellinen uskonto ja filosofia olivat osoittautuneet yhtä horjuviksi. Vallalla oli epäilyä ja epävarmuutta ja monille Rashomon merkitsi sekä kuvausta että kommenttia länsimaisen ihmisen ongelmallisesta tilanteesta.

Siitä syystä silloinen ja myöhempikin kritiikki pitivät Rashomonia kertomuksena totuuden suhteellisuudesta. Silloisen eettisen kaaoksen kynsissä elokuva tuntui henkivän lievää optimismia. Se tuntui sanovan, että ei ole mitään yhtä Totuutta, vaan useita totuuksia. Että meidän kaikesta huolimatta pitäisi tutkiskella sydäntämme, sillä ihmiset pystyvät vielä rakastamaan toisiaan. Sanoma oli löydetty.

Tietysti elokuvassa on paljon enemmän kuin tämä, koska se on aito mysteeri. Ja ajan myötä on käynyt yhä selvemmäksi, että sellaiseksi se on tarkoitettukin – se on arvoitus, ei enempää eikä vähempää.

– Donald Richie (Johdannosta teokseen “Focus on Rashomon”, 1972)