PELON PALKKA (1953)

Le Salaire de la peur/Fruktans lön
Ohjaaja
Henri-Georges Clouzot
Henkilöt
Yves Montand, Charles Vanel, Véra Clouzot
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
130 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Georges Arnaudin romaanista

Pelon palkkaa ei punnita pelkästään elokuvassa, vaan myös katsomossa yhdessä elokuvahistorian intensiivisimmistä jännitysnäytelmistä. Cannesin pääpalkinnon voittaneessa elokuvassa neljä miestä palkataan ajamaan kaksi räjähdysherkkää nitroglyseriiniä täynnä olevaa rekkaa primitiivisen maaston halki. Tulisen seikkailuelokuvan verhoon puettu kylmäävä kuvaus ihmisen ahneudesta!

***

Henri-Georges Clouzot (1907-1977) joutui luopumaan kaavailemistaan meriupseerin tai diplomaatin karriääreistä terveydellisten ja taloudellisten syiden vuoksi ja keplotteli aluksi Pariisissa lehtimiehenä, radiotoimittajana, skenaristina, apulaisohjaajana jne. Hänen parhaita käsikirjoituksiaan on osuva Simenon-tulkinta Les Inconnus dans la maison (Tyttö ja poikakopla, 1941), jonka Henri Decoin ohjasi ja jossa Raimu loisti juoppona asianajajana. Ensimmäisen pitkän elokuvansa L’Assassin habite au 21 Clouzot teki 1942, ja se luetaan edelleen ranskalaisten rikoselokuvien parhaimmistoon. Sitä seurasi vuonna 1943 tositapahtumiin perustuva maineikas Korppi (Le Corbeau), joka väitetyn ”antiranskalaisuutensa” tähden suisti Clouzot’n pannaan aina vuoteen 1947, jolloin hän filmasi Kolmannen asteen (Quai des Orfèvres). Pelon palkka (1953) merkitsee uutta huippua tämän synkimmäksi ranskalaiseksi väitetyn ”vanhan aallon” mestarin uralla.

Alun perin Clouzot oli suunnitellut suurta Brasilia-dokumenttia, johon hänet oli innoittanut brasilialaissyntyinen nuori vaimo Véra. Mutta olosuhteet paikan päällä osoittautuivat liian ankariksi, ja pitkästä matkasta oli ensin tuloksena vain kirja (Le Cheval des dieux, 1951). Louis Jouvet’n kehotuksesta Clouzot ryhtyi sitten sovittamaan Graham Greenen Voimaa ja kunniaa näyttämölle. Jouvet ja Clouzot riitaantuivat kuitenkin harjoitusten kuluessa, ja hanke kariutui. Mutta epäonnistu­nut matka ja epäonnistunut näyttämösovitus toimivatkin perustana seuraavalle elokuvalle – Pelon palkalle – jonka runkona Clouzot käytti Georges Arnaud’n romaania.

Pelon palkka jakautuu näennäisesti kahteen osaan: ensimmäisen tunnin aikana katsoja tutustuu Las Piedras -nimiseen kyläpahaseen jossain määrittelemättömässä Keski-Amerikan valtiossa (itse asiassa kylä rekonstruoitiin viimeistä piirtoa myöten autenttiseksi Etelä-Ranskan Camargueen!). Se on erimaalaisten ja erikielisten työttömien hylkiöitten pääteasema, josta ainoana ulospääsytienä olisi kasoittain dollareita maksava lentolippu. Riistettyjen alkuasukkaitten ja valkoisten loiseläjien yhteisön rinnalla kohoaa kuitenkin järjestynyt valtio valtiossa: amerikkalainen S.O.C.-öljy-yhtiö, jonka paikallisjohtajana on entiseksi gangsteriksi osoittautuva O’Brien (William Tubbs). Muutamalla lyhyellä kohtauksella ja kuvalla Clouzot jäsentää latinalaisen Amerikan orjuutuksen.

Renttujen joukosta erottuvat nopeasti päähenkilöt: Mario (Yves Montand, jolle vasta tämä rooli aukaisi tien tähtiin), Jo (Charles Vanel, jolle puolestaan rooli merkitsi uutta alkua), keuhkotautinen muurari Luigi (Lulli Folco) ja natsien kynsistä pelastunut Bimba (Peter van Eyck). Välttämättömänä naiskoristeena on puoliverinen Linda (Véra Clouzot ensimmäisessä roolissaan).

”Monsieur Jo” on gangsteri, oikea kovis, joka poliisien takaa-ajamana päätyy Las Piedrasiin. Hänen saapumisensa järkyttää entiset kuviot: Mario hylkää kevyesti sekä Lindan kiihkeän rakkauden että Luigin toveruuden ja asuinkumppanuuden. Kaksi pariisilaista löytää täälläkin toisensa, ja Mario seuraa koiran lailla mahtipontista Jota. Yhteinen unelma poispääsystä näyttää yhtäkkiä tulevan mahdolliseksi: S.O.C:n 500 km päässä sijaitsevilla öljylähteillä on tapahtunut räjähdys. Ainoa apu on nitroglyseroli, jota olisi keinolla millä hyvänsä saatava paikalle. Käytettävissä on vain tavallisia kuorma-autoja. Tiet ovat kelvottomassa kunnossa. ”Ammattiliittoon kuuluvia ja omaisten peräänkuuluttamia kuljettajia ei voi käyttää”, kuten O’Brien kyynisesti toteaa. Niinpä keikka uskotaan – 2000 dollarin korvausta vastaan/kuljettaja – lainsuojattomille Mariolle, Jolle, Luigille ja Bimballe.

Seuraa tunti sietämätöntä jännitystä: vähäisinkin tärähdys, vähäisinkin väärä liike on lennättävä miehet ilmaan. Jon varmuus karisee jo lähtöhetkellä, ja vähitellen paljastuu koko hänen luonteensa rotta­maisuus. Marion ystävyys ja solidaarisuus Jota kohtaan murenemistaan murenevat, mutta hän ja Luigi löytävät hetkeksi jälleen toisensa. Jokin ennakoimaton vaara räjäyttää Luigin ja Bimban auton. Mario ja Jo kamppailevat keskinäisen vihan vallassa eteenpäin. Julmimmassa kohtauksessa (jota nyt nähtävissä versiossa on reippaasti leikattu) Jo joutuu Marion pakottamana tunnustelemaan tietä räjähdyksessä syntyneen valtaisan öljylammikon poikki. Mario uhraa toverinsa saadakseen auton rannalle, mutta yrittää sitten elvyttää tätä kaikin mahdollisin keinoin. He muistelevat yhdessä Pariisia, Jon kotikatua, lauta-aitaa kotikadulla. ”Mitähän sen takana oli?” Jo vaivoin tajuissaan olevana sopertaa. ”Ei mitään!” Mario vastaa huolettomasti. ”Ei mitään… mitään” – Jon viimeiset sanat. Viimeinen kommentti elämästä, joka oli revennyt hänelle pelkäksi silmittömäksi peloksi.

Mario onnistuu viemään lastin perille, saa jopa kaksinkertaisen palkkion ja lähtee hurmaantuneena ajamaan takaisin Las Piedrasiin. Kotikapakkaan asti on kantautunut tieto hänen paluustaan, ja Véra tanssii muiden kanssa ”Tonava kaunoista”. Samainen valssi tahdittaa yhä kiihtyen Marion huikentelevaista ajoa, keikuttaa kojelautaan kiinnitettyä reliikkiä – Pariisin metrolippua – kunnes…

Clouzot ei turhaan selittele henkilöitään, näiden taustoja tai heistä heijastuvaa maailmankuvaansa. Se kasvaa esiin aste asteelta, dokumentaarisen tarkasti laaditusta miljööstä, suljetun yhteisön paineista, nopeasta, taitavasta leikkauksesta, valojen ja varjojen käytöstä, esineitten, materian tiheästä, ratkaisevasta osuudesta. Clouzot’n universumia leimaa turhuuksien turhuus, suunnaton kauhu, pimeys – jota jokin yllättävä lämmönsäie tai inhimillisen arvokkuuden hetki (kuten Luigin hahmossa: ”Ei minusta ole murhaajaksi!”) vain ohimenevästi valaisee.

– Satu Laaksonen 1992 – lähteitä mm. L’Avant-Scène du Cinéma, no 17 / juillet 1962, L’Avant-Scène du Cinéma, no 186 / avril 1977, Francis Lacassin & Raymond Bellour: Le Procès Clouzot, 1964