TÄHTI ON SYNTYNYT (1954)

Klassisen show business -tragedian toinen ja rakastetuin versio on Garlandin, James Masonin sekä näyttelijäohjaajien kuninkaan George Cukorin semimusikaalinen tour de force. Fiktiivisessä maailmassa Judylle ojennetaan viimeinkin se pääosa-Oscar, joka Akatemialta muuten jäi hänelle myöntämättä.

***

Tähtijärjestelmä kuvastaa hyvin Hollywoodin kulta-ajan ja elokuvakaupan todellisuutta. Suurten tähtien määrä on vakio: kun yksi syntyy, toinen kuolee. Tähti on syntynyt keskittää järjestelmän dialektiikan yhden avioparin tarinaan. Elokuva välittää avainkohtauksia kiertokulusta, jolla näennäisesti on biologisen rytmin luonne, mutta jonka takana ovat kuitenkin kaiken aikaa järjestelmän taloudelliset edut. Esineellistyneitä, rahan ja vallan tavoittelun hallitsemia ihmissuhteita vasten maalataan lähikuva todellisesta, fyysisestä suhteesta, jossa kaksi ihmistä kykenee säilyttämään sisäisen arvokkuutensa ja estämään naamioiden yritykset nielaista heidät. molemmat ovat myyntitavaraa, jolla on arvoa ihmisinä yhtä kauan kuin heillä on vaihtoarvoa: sen jälkeen heidät viskataan syrjään. Tähti on syntynyt on elokuva inhimillisestä kulumisesta, ihmisten murskautumisesta pala palalta; se on myös humaani elokuva kahden ihmisen epätoivoisesta tarrautumisesta toisiinsa, yrityksestä säilyttää arvonsa ihmisinä.

Elokuvasta välittyy harvinainen, humaani ymmärrys siitä, että kaikki henkilöt rimpuilevat, ovat yhteisönsä muokkaamia ja samalla hyvin yksinäisiä. yliaktiivinen PR-mies Matt Libby antaa ääriviivat legendoille, jotka suuri yleisö kokee suhteettoman henkilökohtaisesti ja tärkeinä. PR-mies työskentelee enemmän kuin kukaan henkilökultin rakentamiseksi ja tulee itse samassa suhteessa yhä varjomaisemmaksi. Libbyn suuri henkilökohtainen identiteettiakti sijoittuu meluisaan baariin, jossa hän saa tilaisuuden sanoa juuri alkoholistiparantolasta kotiutuneelle Norman Mainelle suorat sanat raaimmalla mahdollisella tavalla; ettei pidä toisesta eikä ole koskaan pitänyt, että toinen ei ole mitään muita kuin vaimonsa palkalla loisiva hylkiö. Mies, joka joutuu pitämään tällaisia paineita sisässään, ei voi olla tasapainossa sulavan ulkokuorensa kanssa. Lopuksi miehet lyövät toisiaan: iskut lähtevät kahden avuttoman, uhriksi joutuneen ihmisen käsistä ja ovat yrityksiä rimpuilla irti ansasta. ”Suuri henkilökohtainen menetys meille kaikille”, vastailee Libby puhelimeen Mainen itsemurhan jälkeen. ”Suunnittelimme juuri hänen paluutaan valkokankaalle”, hän kertoo lehtimiehille. Kuollutkaan ei lunasta vapauttaan: kehä jatkuu, hänen nimensä pyörittää yhä järjestelmää ja on nyt vähintäänkin arvokas todiste systeemin pohjimmaisesta armeliaisuudesta.

Tähti on syntynyt synnyttää merkillisesti dokumentaarisen vaikutelman. Tanssinumerossa, jossa Vicki Lester esittää omaa tarinaansa tuntemattomuudesta huipulle, on tietysti ensiksikin kysymys tähdestä (Judy Garland), joka esittää fiktiivisen tarinan. Kuitenkin hänen vieressään laajassa cinemascope kuvassa – hyörii koko numeron ajan tyttöjä, jotka todellisessa elämässään ovat juuri kuvatunlaisessa asemassa. He esittävät täsmälleen omaa itseään, ”nobodya” eli ei-ketään pyrkimässä kunniaan, maineeseen ja identiteettiin – jonka elokuva koko voimallaan osoittaa epäidentiteetiksi, näennäiseksi henkilöllisyydeksi, hauraaksi itsepetokseksi, jolla kasautuneena on kuitenkin todellista taloudellista mahtia. Elokuva alkaa kuvilla kaupungin ylle syttyvistä valonheittimistä, jotka luovat pohjavireen etsinnälle, hauraiden ihmiskuvien kartoitukselle. Siirrytään kuvaamaan fan-joukkoja: hurmosta vailla ääriä, haltioitumista aavemaisten kiiltokuvien edessä.

Voimakkaimmin kokemuksellinen puoli välittyy nöyryytyksen hetkinä, parantolassa, jossa Maine yrittää säilyttää arvokkuutensa ja minuutensa brutaalin valvonnan alaisena, tai Oscar-juhlissa, jotka muodostuvat Vicki Lesterin riemuvoitoksi sekä Norman Mainen alamäen ratkaisevaksi julkiseksi etapiksi. Kohtauksen absurdi vire sähköistyy traagiseksi, kun Maine tulee hoiperrellessaan lyöneeksi Vickiä. Isku vaikuttaa shokkina: he tarrautuvat toisiinsa ja ovat erottamattomammat kuin koskaan, hetkellä jolloin yhteisö on varannut toiselle kaiken maanpäällisen loiston ja toiselle julkisimman ajateltavissa olevan häpeän.

Elokuvan uljaimpia piirteitä on henkilöiden talttumattomuus: he kieltäytyvät alistumasta. Viimeisen esiintymisen Vicki kääntää voitokseen asettamalla oman henkilökohtaisen, koetun ja fyysisen tarinansa ohjelmoitujen tarujen edelle esittäytyessään ”Mrs. Norman Mainena”. Muistettava on parin viimeinen yhteinen tuokio. Vicki menee keittiöön, Norman huutaa hänet takaisin ovensuuhun. Nopeat katseet tuovat mieleen ensimmäisen illan, saman eleen: ”Halusin vielä kerran nähdä sinut”. Tuona iltana hän halusi tuntea tuulen puissa, hiukkasissa, verhoissa: ennen muuta tunteen, joka on rakkautta merkantilistisesti käsittelevälle miljöölle ehdottoman outo. Sitten Norman lähtee, suoraan kohti auringonlaskua.

– Peter von Baghin (1973, 1975) mukaan