RIKOLLISEN TUHO (1954)

Kaksi etsivää joutuu syvään päätyyn sekaannuttuaan yökerholaulajaan, jolla on avain hissiryöstön ratkaisuun. Löydettyään rahat, etsiville herää houkutus pitää rahat itsellään. Laulajavamppina tässä korruption ja petoksen näytelmässä loistaa ohjaajanakin tunnettu Ida Lupino.

***

Elokuva Riot in Cell Block 11 teki Ida Lupinoon sellaisen vaikutuksen, että hän pyysi Don Siegeliä ohjaajaksi seuraavaan elokuvaansa Private Hell 36. Lupino oli noussut tähdeksi Warner Bros. -yhtiöllä Raoul Walshin ohjaamissa elokuvissa He ajavat öisin (1940) ja High Sierra (1941). Lupino oli myös yrittäjähenkinen näyttelijä, joka alkoi nopeasti laajentaa näköpiiriään; vuosien 1949 ja 1956 välisenä hedelmällisenä aikana hän laati käsikirjoituksia, ohjasi ja tuotti elokuvia.

Vaikka naisohjaajat olivat epätavallisia siihen aikaan, Lupinon elokuvissaan käsittelemät aiheet olivat vieläkin epätavallisempia: niihin kuuluivat raiskaus (Outrage, 1950), vanhempien lapsiinsa kohdistama pakkomielteinen kunnianhimo (Not Wanted / Äiti, 1949 ja Hard, Fast and Beautiful / Hän möi tyttärensä, 1951), miehen kaksoiselämä kahden naisen kanssa (The Bigamist / Kahden naisen rakkaus, 1953)…

Yhdessä aviomiehensä, käsikirjoittaja Collier Youngin, kanssa Lupino perusti Filmakers [ei Filmmakers] Productions -yhtiön, jonka toimintakausi oli lyhyt mutta satoisa. Ida Lupino piti suuresti Riot in Cell Block 11 -elokuvan realismista. Hän näytti Siegelille Collierin kanssa kirjoittamansa käsikirjoituksen, ja Siegel otti ohjaustarjouksen vastaan välittömästi. Asiat eivät sujuneet aivan niin hyvin siitä eteenpäin. Kuvausaikataulu oli kovin nopea, ja Lupino ja näyttelijät Steve Cochran ja Howard Duff ryyppäsivät raskaasti kuvauspaikalla, mikä tympäisi Siegeliä yli kaiken.

Monien Siegel-elokuvien tapaan Private Hell 36 alkaa henkeäsalpaavalla mutta kuivalla jaksolla. Mies astuu hissistä matkalaukkua kantaen ja jättää ruumiin lattialle. Kertoja selostaa, että kaikki tapahtui New Yorkissa, mutta tutkinta sijoittui Los Angelesiin. Seuraava jakso nähdään alkutekstien aikana, millä säästettiin filmimetrejä tai lisättiin katsojan rauhattomuutta näkemästämme poliisin varjosta tämän yrittäessä selvittää mitä on tekeillä lukitussa liikehuoneistossa. Johtolankaa seuraa kaksi poliisia, ukkomies Jack Farnham (Howard Duff) ja poikamies Cal Bruner (Steve Cochran), tukenaan pomonsa Michaels (Dean Jagger), kunnes he löytävät varastetut rahat ja tytön (baarilaulaja Lilli Marlowen / Ida Lupino), joka tuntee miehen, jolta hän sai setelin, joka on herättänyt epäilykset. Aikaa kuluu, kunnes koittaa avainhetki: Calin päätös pitää osa rahoista Jackin vastalauseista välittämättä rikollisen kuoltua autotakaa-ajossa.

Siihen mennessä Siegel ja Lupinon käsikirjoitus ovat alustaneet tarinan vahvuudet. Kyseessä on realistinen, katkera ja melkein raadollinen kuvaus kahden poliisin jokapäiväisestä elämästä, joka ennakoi myöhempien aikojen poliisielokuvia, The Detectiveä (Etsivä J.L., Gordon Douglas, 1968) ja Bullittin (Peter Yates, 1968) pimeämpää puolta. Se on samalla kuvaus naisesta, joka yrittää ylläpitää tasapainoaan ja ansaita hiukan rahaa hiljalleen hiipuviin viettelyvoimiinsa turvautuen, uneksien timanteista, joista hän tietää, että ne eivät ole häntä varten.

Jack elää tylsää elämää vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Jakso, jossa vaimo kertoo miten hän pelkää miehensä kuolevan ja jäävänsä yksin on koskettava Siegelin intiimin otteen ansiosta. Cal haluaa ylläpitää kovan kundin statustaan vailla emotionaalista sitoumusta, mutta hän tempautuu rakkauden pyörteeseen. Lilly ei olisi voinut aavistaakaan, että hänen sinnikäs flirttailunsa voisi johtaa poliisin sellaiseen pisteeseen, josta ei ole paluuta takaisin. Cal haluaa tarjota Lillylle (ja poliisipartnerilleen) hyvän elämän, jollainen olisi mahdotonta siinä harmaassa todellisuudessa, jota Siegel niin tylysti kuvailee, tukenaan pureva, iskevä ja lakoninen dialogi, joka edustaa rikoselokuvien parasta perinnettä ja jossa kolme näyttelijää todella iskevät toisistaan kipinää – ehkä viinankin ansiosta.

Kahden poliisin asetelma jatkui omalla tavallaan Madiganissa. Loistavassa The Lineupissa on ensi alkuun määrättyä rakenteellista yhteyttä Private Hell 36:een: alussa ei ole aivan selvää, mistä on kysymys, mutta johtolangan tarjoaa salkku; tutkintaa toteuttaa kaksi poliisia; johtolankaa hyödyntää henkilö, jolla ei ole mitään yhteyttä rikokseen; saaliin löytyminen antaa polttopisteen toiminnalle.

Elokuvan nimi viittaa vuokrattuun asuntovaunuun, jossa Jack viettää perhelomiaan ja jonne hän päättää Calin kanssa kätkeä rahat. Perheparatiisista yksityishelvettiin.

– Ricardo Aldarondon mukaan (”Beyond the Limits of B Movies” kaksikielisessä teoksessa Don Siegel. Donostio Zinemaldia-Festival de San Sebastián / Filmoteca Española, Donostia-San Sebastián, 2010) AA 16.5.2013