ÄLKÄÄ KOSKEKO… (1953)

Herrasmiesrikollinen Max joutuu ahtaalle, kun vihi hänen ryöstösaaliistaan lähtee liikkeelle. Luotettava ystävä olisi nyt kultaakin kalliimpi. Renoirin apulaisena aloittaneen Jacques Beckerin tarinankuljetus on jouhevan rentoa, ilman orjallista suhdetta juoneen. Upean tähtikatraan rinnalla nähdään omaan tähteyteen myöhemmin puhjennut Jeanne Moreau tanssityttö Josyna.

***

Jacques Becker (1906–1960) ei pyrkinyt yksityisillä elokuvillaan luomaan suurellista panoraamaa aikakaudestaan, mutta yhdessä, kokonaisuutena, hänen elokuvansa ovat sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan sosiaalisesti tutkituin, kerroksisin ja myötäeletyin kokonaisuus. Tämä Renoirin entinen apulaisohjaaja oli yhtä lailla kotonaan kaikkia yhteiskuntansa kerroksia kuvatessaan, ja hän todella kuvasi jokaista – ja kaikissa tapauksissa ohjaajan suuret aiheet nousivat esille kepeästi, luonnollisesti, usein lopulta ainutlaatuisella emotionaalisella voimalla: työ, rakkaus, ystävyys, solidaarisuus.

Ystävyyden ja rakkauden rinnakkaisaihe Beckerin elokuvissa on petoksen teema, jonka hienoimpiin kehittelyihin kuuluu Älkää koskeko. Elokuva aloitti – yhdessä Yhdysvalloista emigroituneen Dassinin Rififin kanssa – ranskalaisen gangsterielokuvan aallon ja sisältää ulkoisesti kaikki tutut ainekset jengien välisistä sodista konekivääri- ja pommikahakoihin. Painopiste on kuitenkin gangsterin roolin salatuissa puolissa: väkivaltaan erikoistuneiden ihmisten ammattilaisroolin erittelyssä. Jean Gabin näyttelee parhaan sodanjälkeisen roolinsa (Renoirin Ranskalaisen cancanin ohella) tässä elokuvassa, joka on olennaisesti tutkielma vanhenemisesta: 48-vuotiaan Beckerin hyvin henkilökohtainen elokuva viidettäkymmentä ikävuottaan lähestyvän ammattilaisen roolista, stoalaisuudesta, mutta myös nautinnonhalusta ja syrjäänvetäytymisen tarpeesta.

Älkää koskeko on ulkoisilta puitteiltaan amerikkalaistyyppinen “mustan sarjan” gangsterielokuva Hustonin nerokkaan Asfalttiviidakon tapaan, mutta muodoltaan ja sisällöltään se on jotakin aivan muuta. Kiinnostavaa on nimenomaan Beckerin tapa kuvata päähenkilöitään, Maxia ja Ritonia kollektiivin piirissä: jännittävät ulkoiset tapahtumat luovat taustan ihmisten keskinäisille suhteille; tarkoitus on kahden henkilön välisellä suhteella kuvata miljöötä, sen hierarkiaa ja sisäisiä lakeja: solidaarisuutta. Max menettää varastamansa kullan yksinomaan ystävyyden pakosta. Ritonin kuoltua Max on tuomittu yksinäisyyteen, jota ei lohduta edes naisen läsnäolo: solidaarisuuden tunne, ystävyys on tuhottu. Älkää koskeko lienee Beckerin armottomin ja katkerin elokuva: Jean Wienerin teemasävelmä (“Kun yö saapuu Pariisiin”), joka tiivistää sekä kullan että ystävyyden teemat, tuntuu lopussa vihlovalta, sillä Maxille se kertoo vain molempien menetyksestä.

– Peter von Baghin (“Elokuvan historia”, 1975) ja Sakari Helanderin (Ylioppilaslehti, 1961) mukaan