ROOMATAR (1954)

La romana/Romarinnan
Ohjaaja
Luigi Zampa
Henkilöt
Gina Lollobrigida, Daniel Gélin, Franco Fabrizi, Raymond Pellegrin
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
94 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Alberto Moravian romaanista
Ikäraja

Fasistiseen Italiaan sijoittuvassa melodraamassa nuori kuvankaunis nainen ajautuu prostituutioon epäonnisen suhteen päätyttyä. Kohtaaminen partisaanin kanssa johtaa romanssiin ja luo toivoa tulevaisuuteen, mutta mies joutuu poliittisen vainon kohteeksi. Neorealismin perinteestä ammentava Alberto Moravian romaanisovitus sisältää jopa feministisiä sävyjä patriarkaatin kriittisessä kuvauksessaan.

***

Fasistisessa Roomassa 1935 äiti yllyttää 19-vuotiasta Adriana-tytärtään käyttämään hyväksi kauneuttaan, mutta tämä rakastuu autonkuljettaja Ginoon. Adrianan ystävätär Gisella työntää tytön Astaritan, korkean poliisivirkailijan, syliin. Kun Adriana saa selville, että Gino on naimisissa, hänestä tulee prostituoitu. Mutta hänen tavatessaan ujon Minon nuoret rakastuvat toisiinsa. Mino on poliisin etsimä vastarintamies. Hänet pidätetään, mutta Adriana taivuttaa Astaritan vapauttamaan tämän. Adrianan ihailijoihin kuuluva rikollinen Sonzogno murhaa Astaritan ja kuolee poliisien luodeista. Mino uskoo ilmiantaneensa ystäviään ja tekee itsemurhan. Adriana päättää omistaa elämänsä Minon lapselle, jota hän odottaa.

Roomatar sai ensiesityksensä samoilla Venetsian elokuvajuhlilla, joilla kultaleijonan voitti Castellanin Romeo ja Julia – ohi Viscontin Senson. Samoilla juhlilla nähtiin Kurosawan Seitsemän samuraita, Mizoguchin Lääninherra Sansho, Fellinin Tie, Kazanin Alaston satama, Beckerin Älkää koskeko ja Hitchcockin Takaikkuna. Tuollainen tarjonta oli noihin aikoihin elokuvajuhlilla tavanomaista! Roomatar ei voittanut palkintoja, mutta siitä tuli vuoden suosituimpia italialaisia elokuvia.

Kirjailija Italo Calvino kirjoitti: ”En ole sanonut vielä mitään Gina Lollobrigidasta, joka on elokuvan sydän, sen olemassaolon oikeutus, tuottajan ylpeys ja tähteä elokuvateatterin edessä piirittävän väkijoukon villitsijä. Arvostan häntä suuresti, vaikka en haluakaan osallistua hänen palvontaansa. Haluan osoittaa samaa vakavuutta ja hillintää jota hän itse ilmentää roolissaan. Gina Lollobrigida haluaa kehittyä hyväksi näyttelijättäreksi. Se on harvinaista nykyään, kun steriili kauneus ja pinnallinen improvisointi ovat valttia. Elokuvassa Leipää, rakkautta ja unelmia hän oli Arkadian nuori paimentyttö; tässä hän on todellinen nainen. Ilmeisesti hän vaati elokuvaan tiettyjä kohtauksia, jotka inhimillistivät henkilöhahmoa, vaikka ne lienevät muuttaneet Moravian luomusta. Hänen ajatuksiaan voidaan arvostella, mutta hänen syynsä ovat ymmärrettäviä. Hänen miltei epätodellinen kauneutensa tuntuu työntävän häntä kohti sovinnaisuutta, mutta hän itse näkee sankarittarensa osana italialaisen yhteiskunnan todellisuutta. Uskomme, että tämä roomatar on hänelle merkittävä: hän ymmärtää ja määrittelee tällaista kansannaista, koska hän osaa luoda inhimillisen tilanteen, johon henkilö sijoittuu: se on yhdistelmä passiivista hyväksymistä ja kipeää tietoisuutta väistämättömästä kohtalosta” (Cinema Nuovo 25.9.1954).

GINA LOLLOBRIGIDA (* 4.7.1927 Subiaco, Italia) syntyi puusepän tyttärenä, opiskeli taidetta, esiintyi valokuvasarjakuvien mallina ja voitti kauneuskilpailuja kunnes pääsi elokuviin 1946. Pääosaan hän eteni elokuvassa Follie per l’opera (1948); Pajatsossa (1948) hän esitti Neddaa Tito Gobbin vastanäyttelijänä; vuonna 1951 hän esitti tähtilaulajan rakastettua elokuvassa Enrico Caruso – sankaritenori. Hän esiintyi myös neorealistisen suunnan elokuvissa Rahan kirous (La città si difende, 1951) ja Achtung! Banditi! (1951). La Lollon kansainvälistä menestystä siivittivät sellaiset elokuvat kuin Kultainen tulppaani (Fanfan la Tulipe, 1951) ja Yön kaunottaret (Les Belles de nuit, 1952, molemmat Gérard Philipen kanssa) sekä Onnellisia päiviä (Altri tempi, 1952, Vittorio De Sican kanssa). Vuonna 1953 hän tulkitsi ensi kerran Moraviaa elokuvassa Rakkauden harhapoluilla (La provinciale), oli Errol Flynnin vastanäyttelijänä elokuvassa Laulava miekka (Crossed Swords) ja osallistui John Hustonin hupailuun Afrikan aarre (Beat the Devil) Humphrey Bogartin kanssa. Samana vuonna hän teki suurimman menestyselokuvansa Leipää, rakkautta ja unelmia (Pane, amore e fantasia); hän esiintyi myös sen jatko-osassa Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (Pane, amore e gelosia, 1954). Kansainvälinen ura jatkui elokuvassa Trapetsi (1956) Burt Lancasterin ja Tony Curtisin kanssa. Samana vuonna Lollobrigida esitti Esmeraldaa Notre Damen kellonsoittajassa, jossa Anthony Quinn oli Quasimodona.

– Maurizio Ponzin (The Films of Gina Lollobrigida, 1982) ym. lähteiden mukaan AA 28.5.2000