ROOMA – AVOIN KAUPUNKI (1945)

Italialaisen neorealismin ja koko elokuvahistorian merkittävimpiä elokuvia kuvattiin vain muutama kuukausi Rooman vapautuksen jälkeen. Vaikeissa olosuhteissa vimmalla ja kiihkolla tehty, italialaisten vastarinnasta kertova Rooma – avoin kaupunki on toteutettu dokumentaarisesti ja amatöörinäyttelijöillä. Heitä johtavat elämänsä parhaat suoritukset tekevät Anna Magnani ja Aldo Fabrizi.

***

Termin ”neorealismi” esitti ensimmäisen kerran 1943 kriitikko Umberto Barbaro. Sen tunnetuin manifestielokuva on Rossellinin Rooma – avoin kaupunki, jonka reportaasimainen hahmotus, edustavasti kansallinen henkilögalleria ja raju vastarintaliikkeen dramatisointi ovat pitkälle muokanneet yleistä käsitystä siitä, ”mitä neorealismi on”. Itse asiassa neorealismia ei voi pelkistää ulkoisiin ominaisuuksiin, tyylillisiin erityispiirteisiin. Se on, kuten Bazin toteaa, vapautuksen koulukunta, eli sen lähtökohdat ovat antifasistisessa taistelussa, Italian vapauttamisen perinnössä ja sitä seuranneessa rinnovamenton eli uudistushakuisuuden kaudessa.

Neorealismin ensimmäisen viisivuotiskauden aiheet kytkeytyivät yleensä läheiseen vastarintaliikkeen menneisyyteen tai ajankohtaistodellisuuteen: suhde suuriin yleisöihin on suora ja välitön, sillä sekä tekijöitä että joukkoja kiinnosti yhä intensiivisesti kahden vuosikymmenen pimeyden jälkeen uuden maailman hahmottaminen, demokratian rakennustyö. Vaikeudet alkoivat pian: kristillisdemokraattien vaalivoitto 1948 heitti maan keskelle kylmän sodan ilmapiiriä ja teki vastarintaliikkeen perinnöstä melkein lainsuojattoman. Jo 1947 maassa kierteli noin 500 uutta amerikkalaista elokuvaa, ja yleistyvät yhteistuotantosuunnitelmat alkoivat lohkoa kansallisen elokuvan mahdollisuuksia.

Roberto Rossellini oli ohjaaja, jonka työt iskivät neorealismin pitkän maanalaisen muotoutumisvaiheen jälkeen virtakenttään riittävän jännitteen, loivat sillan ja sähköisen kontaktin yleisöön – hän oli ”neorealismin isä kuten Lumière elokuvan”. Rossellini aloitti käsikirjoittajana ja ehti ohjata muutamia elokuvia – joista puolidokumentaarinen Valkoinen laiva (1941) on ansiokkain – ennen henkilökohtaista ja koko neorealismin läpimurtotyötä Rooma – avoin kaupunki. Teos on kirjoitettu yhdessä Sergio Amidein kanssa olosuhteissa, joissa fasistien suorittama pidätys saattoi tulla milloin tahansa: ”Tunsimme kaikki kuuluvamme maanalaiseen armeijaan, ja suurin halumme oli kirjoittaa oma sivu historiaan”. (Amidei)

Mukaan liittyi nuori Fellini, ja teosta alettiin kuvata salaa tavattoman niukan budjetin turvin. Historian todelliset päähenkilöt, naapurit, kadun ihmiset, näyttelivät osansa myös elokuvassa, jonka keskeisissä tehtävissä oli kaksi toistaiseksi tuntematonta näyttelijää, Aldo Fabrizi ja Anna Magnani. Elokuvan kasvot kertoivat jyrkästi toisenlaisesta Italiasta kuin ”valkoisten puhelimien kausi”, ja esim. Magnanin kohtaukset lapsensa ja tulevan aviomiehensä kanssa sekä hänen viimeinen jaksonsa, kuolema fasistien luoteihin kadulla, nousevat pateettisessa rajuudessaan sietämättömän rajoille. Teos dramatisoi vastarintaliikkeen, kommunistien ja katolilaisten ryhmien ja toisaalta kansan syvien rivien yhteistyön tavalla, joka sai ihmiset kaikkialla maailmassa näkemään, että vastarintaliike oli todella ollut olemassa. Rossellini onkin itse sanonut, eikä aiheetta, että ”teos sai aikaan enemmän kuin kaikki ulkoministeriön ponnistukset yhteensä: se auttoi Italiaa löytämään uudelleen paikkansa kansojen joukossa”.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975)