UMBERTO D. – ELÄMÄN VANKI (1952)

Vanha mies ja hänen suloinen koiransa ovat italialaisen neorealismin hellyttävin parivaljakko. Umberto on köyhä eläkeläinen, joka yrittää säilyttää itsekunnioituksensa sodanjälkeisessä, alati raaistuneessa yhteiskunnassa. Empaattinen elokuva on suurenmoinen meditaatio ikääntymisen teemoista.

***

Lapsuuden murhenäytelmien (I bambini ci guardano, Sciuscià) jälkeen Vittorio De Sica kuvaa Umberto D.:ssä vanhuuden murhenäytelmää: eläkkeellä olevan pikkuvirkamiehen viimeiset katkerat päivät hänen joutuessaan ulos asunnostaan ja pohtiessaan vapaaehtoisen kuoleman mahdollisuutta. Umberto D. kuvaa vanhuutta jokseenkin ilman pateettis-sentimentaalisia kliseitä. Kuten De Sica itse toteaa, Umberto on vanha porvari, jolla on taakkanaan kaikki menneisyyden häneen istuttamat katkeruudet, ärtyisyydet ja epäsentimentaalisuus:

“Niiden ihmisten murhenäytelmä, jotka ovat olleet mukana rakentamassa yhteiskuntaamme ja jotka tuo yhteiskunta sitten sulkee ulkopuolelleen, on alistumiseen ja hiljaisuuteen peittyvä murhenäytelmä, joka kuitenkin joskus muistuttaa itsestään yksilöllisinä, suurta huomiota herättävinä räjähtämisinä. Kun nuori ihminen päättää ottaa itseltään hengen, asia on vakava, mutta mitä sanoa vanhuksen, sinänsä jo lähellä kuolemaa olevan ihmisen itsemurhasta. Se on kauhea asia. Yhteiskunta, joka sallii sen, on kadotettu yhteiskunta.” (De Sica).

Kun puhutaan De Sicasta, täytyy aina mainita samalla myös käsikirjoittaja Cesare Zavattini. Hän on neorealismin vaikutusvaltaisimpia taiteilijoita ja periaatteiden täsmentäjiä, joka pyrki järjestelmällisesti epädramatisoimaan elokuvan – hänen ihanteensa olisi ollut yhden päivän tapahtumien kuvaaminen sellaisenaan, ilman mitään dramaattisia kärkiä.

Umberto D. merkitsi tekijäparin pisimmälle, miltei ylikypsyyteen saakka kehitettyä elämisen oikean ajan, keston dramatisoimista. Suorasta havainnoinnista oli tullut metodi, jolla tässä kuitenkin vielä oli pohjustuksensa tosiasioiden kudoksessa. Umberto D.:n kuuluisassa kohtauksessa palvelustyttö suorittaa aamuaskareitaan keittiössä kymmenen minuutin ajan, ja De Sican toteuttamana jakso on suorastaan jännittävä — jos toisen tunnetun käsikirjoittaja-ohjaajan tapauksessa Carné oli vain Prévertin näkyjen ammattitaitoinen toteuttaja, antoi de Sica parhaimmillaan Zavattinin ideoille todella runolliset siivet. Luis Buñuel on – tunnustuksen sanoistaan huolimatta – kritikoinut tällaisen neorealismin rajoituksia:

“Neorealistille lasi on lasi, eikä muuta. Näemme kun se otetaan pöydältä, täytetään viinillä, viedään keittiöön, jossa tyttö pesee sen tai kenties rikkoo sen, jolloin hänet erotetaan tai ei eroteta, ja niin edelleen. Mutta tuo samainen lasi voi eri ihmisten näkemänä olla tuhansia eri asioita, koska jokainen ihminen kantaa omakohtaisen tunteensa katsomaansa, ja koska kukaan ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin hänen halunsa ja mielentilansa asian määrittelevät. Tällaisen elokuvan puolesta minä taistelen: se saa minut näkemään juuri tällaisen lasin ja on siten elokuvana todellisuuden totaalinen visio. Se laajentaa tietoani asioista ja ihmisistä ja aukaisee ihmeellisen maailman: tuntemattoman, kaiken sen mitä on löydä sanomalehdistä tai kadulta ensi näkemällä.”

– Peter von Baghin Elokuvan historian (1975) mukaan