Varakas eurooppalainen Arkadin palkkaa amerikkalaisen salakuljettajan tutkimaan omaa mystistä menneisyyttään. Tehtävän päätyttyä amerikkalainen tajuaa, että Arkadin on kiinnostunut vähemmän menneisyytensä selvittämisestä kuin kaikkien todistajien eliminoimisesta salaisuutensa säilyttämiseksi. Wellesläisen ällistyttävä tutkielma ihmisluonteesta ja pahuudesta.

***

Salainen raportti aloittaa Orson Wellesin traagisen, pitkän matkanteon vieraassa maisemassa. Tä­män elokuvan on toteuttanut oudosti koditon, orpo ihminen, joka on kuin Citizen Kanen lapsuutensa ja Rose­bud-kelkan me­nettänyt nimihenkilö. Salainen raportti on elokuva menetyksen tunteesta, amerikkalaisuu­desta ja juurista hei­jastettuna poissaolon tunteeseen, suureen ja tyhjään tuntematto­muuteen. Yhtä olennai­nen on tunne, että teok­sessa kaikki on poskellaan: siinä on paljon muistumia Wellesin kuuluisan esi­koiselokuvan piirteistä, mutta se on samalla kaikessa sen varjo, todellinen “köyhän miehen Citizen Kane”. François Truffaut on tallettanut tämän puolen kirjoittaessaan, että Salainen raportti alkaa “kuin mikä ta­hansa Z-sarjan thrilleri”, jossa kaikki tuntuu viheliäiseltä ja surkealta.

Jos Salainen raportti nähdään henkilökohtaisena tunnustuksena, sen palapelissä kaikki on äkkiä ja ih­meen-omaisesti paikallaan, näin ehkä varsinkin elokuvan “puutteet”, primitiivisyydet ja nauret­tavuudet. En pyri todistamaan että tässä tapauksessa “huono on hyvä”. Näen kuitenkin viisautta siinä, varsinkin ranskalaisen krii­tikkokaartin edustamassa näkökannassa, jonka mukaan Salainen raportti on ikkuna puh­taan elokuvanteon maa­ilmaan: Wellesiä ilman studion satumaailmaa, ilman sitä leikkijunaa, johon kiinni­pääsemistä hän aikoinaan luonnehti jokaisen pikkupojan suurimmaksi onneksi. Paljasta käsialaa, ja myös jäljittelemätöntä, kaihtamatonta mielentilojen elokuvaa: tässä olen minä, tästä aukeaa minun maailmani. Maisema taistelun jälkeen.

Mikä on se menneisyys, jota Arkadin ei voi sallia tyttärensä tuntevan? Salaisessa raportissa mennei­syyden sisältö on vähemmän sentimentaalinen kuin Citizen Kanen kadotettu lapsuus: Arka­din on ollut tekemisissä aseiden ja valkoisen orjakaupan kanssa. Anarkistinen aksiooma, jonka mu­kaan jokaisen suu­ren omaisuuden takana on rikos, ei Wellesin kannalta edes tarvitse todisteluja. Arkadinin hahmo on yksi niitä. Kurtzin – Joseph Conradin Pimeyden sydän oli Wellesin ensim­mäisiä pitkän elokuvan projekteja – varjokuvia joihin Welles aina pakkomielteisesti palaa. Wellesiä ovat kiehtoneet voimaihmiset, heidän taivaita hipovat saavutuksensa ja hei­dän haavoittuvuutensa. Tämä on merkinnyt eläytymistä Shake­spearen ruhtinaitten maailmaan ja myös hahmoja, joiden ku­ningaskunta on nykymaailman rähjää. Mutta sen sijaan että korostaisi näiden “mahtavien mutta tu­houtuvien miehien” hillittömyyttä tai hirviömäi­syyttä, Welles ymmärtää heidän inhimillisyyttään; tämä on vain yksi esimerkki usein älyllisenä ja etäi­senä esitetyn Wellesin henkilökohtaisesta lem­peydestä, jossa on tuulahdus Falstaffia. Kuten kaikkien suurten näyttelijöiden kohdalla, mikään Wellesin rooleista ei ole hän itse. Kun elämä on eletty, nuo roolit yhdessä kuitenkin kertovat olen­naisen – muusta ei ole juurikaan väliä.

– Peter von Bagh (teoksesta 10 elokuvaa, 1984). – Jonathan Rosenbaumin artikkelissa ”The Seven Arkadins” (Film Comment, January–February 1992, myös teoksessa Movies as Politics, 1997) esitellään 1. Greek Meets Greek, episodi radiosarjasta The Adventures of Harry Lime (1951). 2. Masquerade, Arkadinin varhainen käsikirjoitus (1953), 3. Corinth-versio. 4. Romaani Mr. Arkadin, julkaistu Wellesin nimissä, mutta haamukirjoittaja oli Maurice Bessy. 5. Espanjalainen versio. 6. Confidential Report -versio. 7. Amerikkalainen public domain -versio, julkaistu videolla ja lähetetty televisiossa. – Versiotietoja päivitti 24.3.2004 AA.