PELI ON MENETETTY (1956)

Nuori Ingmar Bergman teki saippuamainoksia, Orson Welles sokeerasi kansakuntaa radioaalloilla ja nuori Kubrick valokuvasi vimmaisesti karheaa Chicagoa Look-lehden sivuille. Mustavalkoisten valokuvien noirin sävyttämä kuvasto siirtyi Kubrickin varhaisiin elokuviin, kuten tähän kertomukseen rikollisjoukosta, joka suunnittelee viimeistä keikkaa. Kohteena on raviradan rahakas vedonlyöntipiste.

***

Peli on menetetty on yleensä arvioitu Kubrickin ensimmäiseksi tärkeäksi elokuvaksi. Se on kovaksikeitetty ja tiiviisti rakennettu rikosjännäri kilparadan ryöstöstä, jonka joukko pikkurikollisia toteuttaa “viimeisenä suurena keikkanaan”, yrityksenä ratkaista kaikki yksityiset rahaongelmansa kertaheitolla. Kubrickin kahden ensimmäisen elokuvan tavoin Peli on menetetty edustaa film noirin myöhäisvaihetta ja heijastaa lajityypin muuatta keskeistä ominaispiirrettä: se käyttää kompleksista kronologista järjestystä korostaakseen toivottomuuden ja menetetyn ajan tuntua raiteiltaan suistuneessa maailmassa.

Lionel Whiten romaanin pohjalta Kubrick on kehittänyt tiukan käsikirjoituksen kuvatakseen ryöstön valmistelut, luonnehtiakseen siihen liittyvät henkilöt ja esittääkseen itse ryöstön, joka on suunniteltu tapahtumaan yhtäaikaisesti seitsemännen lähdön kanssa. Kaiken tämän Kubrick toteuttaa sekuntiaikataululla ja yksityiskohtaisen huolellisesti. Hän rakentaa hyvin intensiivistä jännitystä leikkaamalla nopeasti ryhmän yhdestä jäsenestä toiseen sarjassa takautumia, jotka näyttävät miten kukin samaan aikaan on suoriutunut omasta osastaan suunnitelmaa. Kaikki nämä rinnakkaiset toimintalinjat johtavat kokoavaan kliimaksiin kohtalonomaisella väistämättömyydellä. Rakennetta sopii pitää musiikillisena: kuolleita kohtia ei ole ja teeman muunnelmat ovat kaikki huomionarvoisia. Peli on menetetty on sen lajin rikosmelodraama joka Pauline Kaelilla oli mielessä hänen kirjoittaessaan rikoselokuvan “nuhruisesta, puolidokumentaarisesta autenttisuudesta, alamaailman hermostuneesta kiihtymyksestä”. Syntyaikanaan Kubrickin elokuvan koettiin osoittavan enemmän vuoropuhelun ja kamerankäytön mielikuvitusta kuin mikään Hollywoodin tuote sitten Orson Wellesin. Peli on menetetty on muistettava myös ironiastaan. Jos käytetään R.G. Lillardin jakoa ironia kolmeen eri tyyppiin, dramaattiseen eli sofokleslaiseen (henkilö ei tiedä jotakin minkä lukija tietää), retoriseen eli sokrateslaiseen (ulkokuoren ja syvemmän merkityksen välillä on ero) ja kohtalon ironiaan (kokonainen ihmisryhmä on tietämätän tapahtumien kulusta), niin voidaan nähdä Kubrickin harrastavan kaikkia näitä ironian lajeja kenties määrätietoisemmin kuin kukaan muu. Peli on menetetty kelpaa kokonaisuutena esimerkiksi kohtalon ironiasta: fatalismi, rikoselokuvan olennainen tunnussävy hallitsee teosta yhtä vahvana kuin Hustonin elokuvia Sierra Madren aarre, Asfalttiviidakko tai Afrikan aarre, joissa kohtalon ironia on saanut johdonmukaisimman filosofisen ilmauksensa elokuvassa.

– Gene D. Phillipsin (Stanley Kubrick, A Film Odyssey, 1975) ja Matti Salon (1961) mukaan