HUIJARIT (1955)

Pikkurikolliset esiintyvät pappeina huijaten hyväuskoisia maalaisia, mutta komediana alkava elokuva kääntyy pian kitkeräksi ja lopulta traagiseksi. Hujiarit on keskimmäinen osa Fellinin ihmissielun yksinäisyyttä käsittelevästä trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat Cabirian yöt ja La Strada.

Il Bidone on luonteenomaisesti italialainen elokuva: edes sen nimeä ei voi suoraan kääntää eikä sellaista tarinaa voisi tapahtua missään muualla. Silti se koskee meitä kaikkia, se on maailma jossa elämme. Il Bidone on traaginen elokuva, joka naurattaa. Se on pienten, epäonnistuneiden, nöyrien ja pahojen ihmisten tragedia. Ja vaikka päähenkilöt yhtäkkiä saattavatkin näyttää hirviöiltä, heidän hirviömäisyytensä on arkipäiväistä, vulgääriä.

Niin kuin tiedetään, kysymys on huijareista. Heti alussa nähdään päähenkilö Augusto kumppaneineen toiminnassa: pukeutuneina papeiksi he koko vatikaanin arvovallalla pettävät köyhiä talonpoikia. Näin Fellini paljastaa huijauksen mekanismin, ei niinkään huijareiden itsensä kuin huijattujen kannalta. Vastineeksi valeaarteesta Augusto myy talonpojille messuja, hyvin kalliilla hinnalla. Komedia on siinä, että talonpojat tinkivät hinnasta ja Auguston on näyteltävä ahnetta kirkonmiestä heidän odotustensa mukaisesti. Tragedia on siinä, että Augusto käyttää hyväkseen köyhien ihmisten toivoa.

Mutta huijari on itsekin osa sitä illuusiota josta hän hyötyy. Ja Fellinin näyttää meille päähenkilönsä vertaistensa parissa, keskenään, vastatusten itsensä kanssa. Elokuvassa nähdään muuan huijari, joka on lakannut olemasta huijari yksinkertaisesti siksi että hän on kahminut kokoon tarpeeksi rahaa voidakseen siirtyä suuremman luokan hommiin, jotka ovat ”laillisia”. Ero ei ole toimien luonteessa, vaan rahamäärissä. Augusto, 48-vuotias huijari, on epäonnistunut alallaan. Ja sellaiseksi jää. Hän ei yllä koskaan sille tasolle, jolla menestys alkaa puhaltaa selkään.

Fellini antaa katsojan itsensä paljastaa henkilöidensä inhimillisen alennustilan. Onnistunut huijari, jonka tapaamme juhlajaksossa Roomassa, kohtelee naisseuralaistaan kuin esinettä: inhimilliset tunteet eivät herää eloon menestyksen myötä. Elokuvan keskeinen jakso sijoittuu mielestäni kuitenkin loppuun, kun Augusto vankilasta päästyään pukeutuu jälleen papin asuun ja lähtee käymään köyhän talonpoikaisperheen luona. Hän selittää epäonnistuneensa, mutta hänen uudet kumppaninsa eivät usko ja ryhtyvät ajamaan häntä takaa.

Olennaista tässä on se, että katsojakin hetken uskoo Auguston puhuvan totta. Kuitenkin kumppanit pian löytävät hänen vaatteistaan kaipaamansa 350 000 liiraa. Emme enää usko Augustoa, kun hän selittää, että rahat on tarkoitettu hänen tyttärensä koulutukseen. Elämä, vanhuus ja vankila eivät ole muuttaneet vanhan huijarin sydäntä. Emmekä koko hitaan ja pitkän kuolinkamppailun aikana voi olla varmoja, onko Augusto vilpitön edes kuoleman edessä. Elämäntapa, ammatti, petokset ja itsepetokset ovat merkinneet hänet lähtemättömästi. Hänen valheensa jäävät elämään katsojassa, kysymys kohdistuu jokaiselle meistä. Augusto on törmännyt omiin valheisiinsa, hänen valheensa maailman valheisiin.

– Pierre Daix (Les Lettres Françaises, 15.3. 1956)

Yhteistyössä:

An event part of the Fellini 100 celebrations, on the occasion of the 100th anniversary of the birth of Federico Fellini, promoted by the Mibact and by an organizing committee to which the CSC-Cineteca Nazionale belongs.