RAHAN KIROUS (1951)

La città si difende/Pengarnas förbannelse
Ohjaaja
Pietro Germi
Henkilöt
Renato Baldini, Cosetta Greco, Gina Lollobrigida
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
81 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

John Hustonin Asfalttiviidakosta ammentavassa Pietro Germin neorealistisessa film noirissa neljä roistoa pakoilee poliisia jalkapallostadionin ryöstön jälkeen. Lyhyestä roolistaan huolimatta Lollobrigida sai nimensä ensimmäisenä näyttelijäkrediitteihin. Käsikirjoitusta mukana olivat työstämässä ohjaajina paremmin tunnetut Luigi Comencini ja Federico Fellini.

***

Italialaisen elämännäyttämön uusien puolien tutkiminen oli tyypillistä Pietro Germille (1914-74). Hän oli ristiriitainen ja ristiriitoja herättänyt hahmo, jota luonnehdittiin ”kompromissiohjaajaksi” ja jonka rooli neorealistisessa liikkeessä asetettiin kyseenalaiseksi. Kuitenkin voidaan sanoa, että Germi varhaistuotannossaan pyrki juurruttamaan neorealistista suuntausta elokuvateollisuuden valtavirtaan. Käyttämällä perinteisen toimintaelokuvien aineksia hän yritti lähentää suurta yleisöä yhteiskunnallisesti sitoutuneisiin elokuviin. Germin läpimurtoteos oli In nome della legge / Lain nimessä (1948), sisilialaiseen miljööseen sijoitettu ajankohtainen rikostarina nuoren tuomarin ja mafian yhteenotosta. 1960-luvulla Germi löysi oman lajinsa satiirisesta mustasta komediasta, jota edustivat Avioero italialaiseen tapaan (1961), Hyvät naiset ja herrat (1965) ja Liikaa yhdelle miehelle (1967).

Rahan kirous, joka valmistui Germin kenties parhaan elokuvan Toiveitten tie (1950) jälkeen, on eräänlainen neorealistinen gangsteritarina. Se on kuvaus rikollisryhmästä, joka suurkaappauksen jälkeen tuhoutuu tai joutuu kiinni, ei niinkään yhteiskunnan valppauden kuin ryhmän jäsenten omien heikkouksien, viekkauden, pelon ja ajattelemattomuuden ansiosta. Kyseessä on siis sama asetelma kuin John Hustonin Asfalttiviidakossa (1950), mutta Germin esikuvana näyttävät pikemminkin olleen Hollywoodin ns. puolidokumentaarisen suunnan tuotteet. Rahan kirous sisältää niiden hyvät ja huonot puolet. Tapahtumapaikat ovat todentuntuisia ja osuvasti valittuja, sosiaalista ympäristöä on pyritty liittämään trillerimuotoiseen aiheenkäsittelyyn. Elokuvalla on arvonsa iskevän tehokkaana reportaasina, mutta pintaa syvemmälle ei juuri päästä.

Elokuva alkaa suggestiivisesti toteutetulla stadionin kassan ryöstöllä ja siirtyy sen jälkeen kuvaamaan rikollisten kohtaloita. Heidän taustansa esitetään vain viitteen omaisesti, eikä heidän yhtiökumppanuuttaan juuri perustella. Germin ohjausote on kuitenkin jäntevä, parhaimmillaan epäilemättä toiminnallisissa jaksoissa, mutta myös rikolliset esitetään ihmisinä, ja siksi heidän vääjäämätön tuhonsa saa merkitystä ja koskettavuutta. Elokuvan ydin ja sen sosiaalinen ulottuvuus on oikeastaan tiivistetty nimeen La citta si difende, joka voidaan lukea kahdella tavalla: ”Kaupunki puolustautuu” tai ”Kaupunki puolustelee itseään”.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance – Film in Italy from 1942 to the Present, 1984), Matti Salon (1957) ja muiden lähteiden mukaan