CABIRIAN YÖT (1957)

Cabiria on Rooman laitakaupungilla asuva naiivi tyttö. Hän elää miesten armoilla ja kaltoin kohdeltuna, mutta hän säilyttää optimistisen asenteensa. Cabirian yöt on Fellinin viimeinen neorealistinen elokuva ja samalla hänen emotionaalisin teoksensa. Cabiriaa näyttelee Fellinin vaimo Giulietta Masina.

***

Fellini on osannut antaa elokuvalleen tragedian jännitteen ja ankaruuden turvautumatta omalle maailmalleen vieraisiin aineksiin. Cabiria, pieni, sielultaan yksinkertainen, perustavanlaatuisen toiveikas ilotyttö ei ole mikään melodraaman henkilö, sillä hänen halullaan ”päästä irti” tilanteestaan ei ole mitään tekemistä moraalin tai porvarillisen sosiologian piiriin kuuluvien ideoitten kanssa. Hän ei yhtään halveksi ammattiaan. Jos löytyisi puhdassydämisiä parittajia, jotka pystyisivät ymmärtämään ja suomaan, ei välttämättä edes rakkautta, vaan elämänuskoa, Cabiria ei varmaankaan näkisi mitään ristiriitaa salaisten tavoitteidensa ja yöllisten toimiensa välillä. Eikö muuan hänen suurimpia ilonhetkiään, jota sitten seuraa sitäkin katkerampi pettymys, ole onnekas kohtaus kuuluisan elokuvanäyttelijän kanssa, joka juovuspäissään ja rakkauden puutteessa vie hänet mukanaan loistoasuntoonsa? Mikä saa kaikki ammattisisaret sairaiksi kateudesta. Mutta seikkailu päättyy surkeasti ja pohjimmiltaan juuri siksi että ilotytön ammatti ei tarjoa muuta kuin pettymyksiä, hän enemmän tai vähemmän tietoisesti toivoo pääsevänsä siitä irti rakastumalla mahdottomalla tavalla kunnon mieheen, joka ei pyydä häneltä mitään. Jos siis päädymme johtopäätökseen, että kyseessä on porvarillinen melodraama, niin aivan toisia teitä sen täytyy tapahtua.

Cabirian yöt on, niin kuin La strada ja Huijarit olivat (ja pohjimmiltaan myös Vetelehtijät), kertomus itsensä kiduttamisesta, luopumisesta ja pelastuksesta. Rakenteen kauneus ja ankaruus syntyvät tällä kertaa yksityisten jaksojen täydellisestä ekonomiasta. Jokainen niistä on oma kokonaisuutensa, mutta samalla osa järjestystä joka on ehdottoman välttämätön. Toivon huipulta petoksen, pilkan ja kurjuuden pohjamutiin Cabiria kulkee tietä, jonka kaikki seisahduspaikat ovat vain valmistelua viimeistä etappia varten. Ei edes jakso, jossa Cabiria kohtaa pultsarien hyväntekijän ja joka ensi näkemällä vaikuttaa yhdeltä tyypilliseltä Fellinin bravuurinumerolta, ole vailla välttämättömyyttä: sillä jos sellaisia ihmisiä on olemassa, kaikki ihmeet ovat mahdollisia, ja olemme yhdessä Cabirian kanssa valmiita uskomaan Périerin esittämän hahmon ilmestymiseen.

Cabirian öitten viimeinen kuva on minusta Fellinin uran rohkein ja vahvin. Cabiria on menettänyt kaiken, rahansa, rakkautensa, uskonsa ja vaeltaa tiellä toivottomana ja tyhjänä. Vastaan tulee joukko poikia ja tyttöjä, jotka tanssivat ja laulavat kulkiessaan, ja tyhjyytensä pohjalta Cabiria kohoaa jälleen hiljaa kohti elämää; hän alkaa hymyillä ja pian myös tanssia. Arvattavasti kohtaus olisi kovin teennäinen ja vertauskuvallinen, ellei Fellini vastoin kaikkea todennäköisyyttä olisi ehdottoman nerokkaalla ohjausidealla kohottanut sitä aivan toiselle ja korkeammalle tasolle samaistamalla meidät yhdellä iskulla sankarittareensa. La stradan ja Gelsominan yhteydessä on monesti vedetty esiin Chaplin, mutta minusta vertailu ei ole koskaan tuntunut vakuuttavalta. Mutta tämä Cabirian öitten viimeinen kuva, jossa Giulietta Masina kääntyy kohti kameraa ja hänen katseensa kohtaa omamme, on Fellinin ensimmäinen kuva joka ei ole Chaplinin arvoinen vaan täysin samanveroinen hänen kauneimpien keksintöjensä kanssa. Käsittääkseni Chaplin on elokuvahistorian ainut hahmo, joka on osannut järjestelmällisesti käyttää tällaista elettä, joka hylkii elokuvan kaikkia kielioppeja. Ja varmasti tulos ontuisi, jos Cabiria suunnatessaan katseensa meihin kääntyisi puoleemme kuin totuuden sanansaattaja. Mutta Fellinin ohjauksen hienonhieno piirre, joka saa minut puhumaan neroudesta, on juuri siinä, että Cabirian katse osuu kameraan useita kertoja, mutta ei kertaakaan täsmällisesti ottaen pysähdy siihen. Tällainen moniselitteisyys sytyttää katsojat. Epäilemättä Cabiria on jälleen meidän edessämme ja kankaan piilossa kokemiensa seikkailujen sankaritar, mutta tällä hetkellä hän myös kutsuu meitä katsellaan mukaansa retkelle jota on aloittamassa. Hän tekee kutsunsa ujosti, hienotunteisesti, riittävän epävarmasti, jotta voisimme teeskennellä uskovamme että hän kohdistaa kutsunsa muualle; kuitenkin kutsu on riittävän varma ja suora, jotta olisimme tietoisia asemastamme katsojina.

– André Bazin (Cahiers du Cinéma 76, Marraskuu 1957)

Yhteistyössä:

An event part of the Fellini 100 celebrations, on the occasion of the 100th anniversary of the birth of Federico Fellini, promoted by the Mibact and by an organizing committee to which the CSC-Cineteca Nazionale belongs.