VETELEHTIJÄT (1953)

Federico Fellinin kolmas elokuva, karun hellä Vetelehtijät, kumpuaa ohjaajan omasta nuoruudesta. Elokuvan antisankarit, viisi tyhjäntoimittajakaverusta, roikkuvat Riminin rantakahviloissa, elävät vanhempiensa niskoilla ja unelmoivat suurkaupungista.

***

Ne, joiden mielestä Fellini on parhaimmillaan satiirikkona pitävät Vetelehtijöitä hänen mestariteok­senaan, koska siinä korostuu satiirinen ja yhteiskunnallinen havainnointi ja dramaattiset yhdistyvät sulavasti humoristisiin aineksiin, tuloksena monisyinen, rikas kokonaisuus. Se on epäilemättä sy­västi inhimillinen elokuva – katkera, surullinen, mietteliäs huolettoman ja sujuvan pintansa alla. Jos Vetelehtijät antaa hyvin täsmällisen kuvan tietystä provinsiaalisesta yhteisöstä, kyseessä ei ole pel­kästään ja nimenomaan Rimini, vaan yleisinhimillisesti merkitsevä yhteisö. Myös viiden päähenki­lön luonnekuvat on rakennettu mestarillisesti, niin että he muistissa elävät yhtenä ryhmänä ja silti yksilöinä: haaveksiva sivullinen Moraldo; Fausto, ryhmän johtaja ja älytön Don Juan, joka on teh­nyt raskaaksi Moraldon sisaren Sandran ja joutuu menemään tämän kanssa naimisiin; Leopoldo, kirjallisuuden harrastaja ja näytelmäkirjailija vailla tulevaisuutta; Riccardo, laulaja ja hyvä näytte­lijä; Alberto, lapsellinen tyyppi ja ”äidin kulta”, joka elää sisarensa ansioilla. Verrattuna Valkoiseen sheikkiin Fellinin tyyli on kypsynyt: Vetelehtijät on ohjaajan luomisvoimaisimman kauden ensi ai­rut, se sulkee erään kehitysvaiheen ja avaa uuden, sävyltään kokonaan toisenlaisen.

Vetelehtijät on Fellinin ensimmäinen elokuva, joka ei päädy määrättyihin johtopäätöksiin: se on keskeneräinen tarina sekä Moraldolle että muille. Ohjaaja suunnitteli sille jatkoa, kirjoitti jopa käsi­kirjoituksen nimeltä ”Moraldo in Città” (”Moraldo kaupungissa”), mutta yhtä hyvin muutkin ovat osa Felliniä päätellen siitä tavasta, jolla hän ymmärtää heitä kaikkine virheineenkin. Tämä ei silti säästä päähenkilöitä ohjaajan moraaliselta tuomiolta, niin kuin loppujaksossa käy selväksi.

Ranskalaiset kriitikot ovat aivan oikein painottaneet, että muuan elokuvan hienoimpia piirteitä on runouden ja realismin taitava yhdistelmä, joka kehittyy eräänlaiseksi proustilaiseksi kadotetun ajan etsinnäksi. Nämä vetelehtijät, miehet jotka eivät koskaan ole kasvaneet ulos lapsuudesta, vaeltavat surumielisinä pitkin öisiä katuja, tajuten vaistonvaraisesti oman tilansa, mutta jääden kuitenkin oman itsensä vangeiksi; myöhemmin rannalla he kokevat saman levottomuuden ja autiuden tunteen.

Elokuvan avain löytynee melskeisen hilpeästä karnevaalijaksosta, jolloin nämä viisi miestä erehtyvät luulemaan, että he kuluttavat hedelmätöntä, dynaamista energiaansa jonkin tarkoituksen hyväksi ja tukahduttavat yksinäisyytensä riemuisan humun ilmapiiriin. Siirtyminen juhlahumusta aamun katkeraan heräämiseen, armottoman päivänvalon paljastaessa Alberton irvokkaan naamarin muodon, johtaa elokuvan henkiseen huippukohtaan. Näissä jaksoissa on nähty Dalin ja Boschin vaikutusta, mutta tuskinpa kukaan taiteilija pystyisi kuvaamaan tuota täsmällistä mielentilaa yhtä lailla kuin Fellini kamerallaan.

Vetelehtijöiden maailmaa on luonnehdittu ”epätoivon, tomun ja tuhkan maailmaksi”. Kyseessä on traaginen elokuva, jossa on traaginen rytmi ja tuskan hienovarainen poljento. Vaikka tragedia väijyy läsnä kaiken aikaa, se ei puhkea esiin, sillä ilmassa ei ole ukkosta eikä myrskyä. Juuri tästä syystä Vetelehtijöiden ilmapiiri on sitäkin raskaampi, tiheämpi, lamauttavampi ja dramaattisempi, ja tämän ilmapiirin kehittelyssä Fellini osoittaa hämmästyttävää mestaruutta.

– Angelo Solmin mukaan (englanninkielisestä teoksesta Fellini, 1967) ST. Tekijätietoa päivitti AA 28.7.1999

Yhteistyössä:

An event part of the Fellini 100 celebrations, on the occasion of the 100th anniversary of the birth of Federico Fellini, promoted by the Mibact and by an organizing committee to which the CSC-Cineteca Nazionale belongs.