SUKUPOLVI (1954)

Puolan kotiarmeijan riveissä teini-ikänsä taistellut Andrzej Wajda joutui jälkistalinistisen painostuksen alla tekemään ensimmäisen pitkän elokuvansa vähemmän merkittävästä (ja osittain myös vihollisenaan toimineesta) sosialistisesta vastarintaliikkeestä. 29-vuotias esikoisohjaaja onnistui kuorimaan sota-aiheen ja poliittisen terrorin alta aitoja nuoruuden optimismin sävyjä.

***

Kolmen harjoitusluontoisen lyhytelokuvan jälkeen ja työskenneltyään Aleksander Fordin assistenttina Andrzej Wajda ryhtyi suunnittelemaan ensimmäistä omaa pitkää elokuvaansa, jonka toteuttamista auttoi melkoisesti se että Ford, tuolloin Puolan elokuvan vaikutusvaltaisin hahmo, suostui toimimaan ”taiteellisena valvojana”. Kirjallisena lähtökohtana oli Bohdan Czeszkon juhlittu, vahvasti omaelämänkerrallinen romaani nuorukaisesta, jonka luonteen ja poliittisen ajattelun muovaa hänen toimintansa sodanaikaisessa vastarintaliikkeessä. Teosta luetaan yhä Puolan kouluissa.

Sekä sisällöltään että lähestymistavaltaan Sukupolvi on Wajdan ”sotatrilogian” elokuvista yksinkertaisin ja toiveikkain. Tragedia on mukana, mutta ei musertavana ja ironisena, kuten sillä on taipumusta esiintyä myöhemmissä elokuvissa. Stachin kirkkaiden silmien läpi Sukupolvi  näyttää, millaista oli olla nuori ja köyhä Varsovassa vuonna 1942.

”Tämä on minun maailmani”, sanoo Stach. Hänen maailmansa ovat kadut, joilla hän kavereidensa kanssa leikkii poikien kovia leikkejä. Kerran he yrittävät varastaa hiiliä saksalaisesta junasta ja yksi pojista ammutaan. Mutta Stach on vielä hyvin nuori ja suhtautuu saksalaisiin kuin välttämättömään pahaan. Hän jopa menee oppipojaksi saksalaisille työskentelevään puusepänverstaaseen. Sitten eräänä päivänä opiskelijoiden kokouksessa hän kuulee tytön pehmeän ääneen värväävän jäseniä Nuorison Vastarintaryhmään ja tyttö ja ihanteellinen asia valloittaa hänet samanaikaisesti. Hän liittyy ryhmään, varastaa pistoolin ja yrittää värvätä ystäviään mukaan. Taistelun edetessä hän kasvaa uusien tehtäviensä myötä ja lopussa hän on yksin, samalla kertaa hyvin nuorena ja vanhana johtajana, jättämässä kapulaa uudelle sukupolvelle.

Elokuvan ehkä inhimillisesti koskettavin piirre on tämä tuntu liian nopeasta kasvusta pojasta mieheksi kuumien kokemusten ahjossa. Henkilöiden tunteiden ilmaisussa kuten koko kerronnassa Wajda tyytyy niukkoihin, pelkistettyihin vetoihin. Tunteiluun ja valituksiin ei ole aikaa, on vain pakko mennä ja toimia. Tilaa ei ole myöskään epäilylle, ryhmien välisille ristiriidoille, petetylle toivolle, jotka ovat tuntuvina läsnä jo elokuvissa Kanal ja Tuhkaa ja timantteja. Sukupolvessa toivo palaa yhä kirkkaana, uusi nuoriso jatkaa taistelua, puna-armeija on aivan nurkan takana.

Sukupolven Stachin kehityskertomus liittyy suureen traditioon, jota kirjallisuudessa on hienoimmin hahmottanut Gorki ja elokuvassa hänen perintönsä toteuttaja Mark Donskoi. Sosialistisen realismin perinteiset muodot ja neorealismin vaikutteet ovat selvästi esillä ja Wajdan tyylillinen hurjaeleisyys on vielä piilevä, luovasti jäsentelevä taustavoima. Elokuvan loppu on Wajdan hienoimpia jaksoja. Stach on viettänyt ensimmäisen rakkausyönsä ja lähtenyt aamulla ostamaan leipää ja kukkia. Tällä välin hänen opettajansa ja rakastettunsa pidätetään. Työt jatkuvat ja Stach tapaa kaupungin ulkopuolella uuden sukupolven edustajia, jotka tulevat kohtauspaikalle aivan kuten Stach ystävineen joskus ajallisesti ei niinkään kauan sitten, mutta kuitenkin sukupolvea aikaisemmin. Jakso muistuttaa taianomaisesti menneestä, nuoruuden viattomasta, nuoruuden viattomista hetkistä ja on täynnä suurten linjojen, historian paatosta ja optimismia: kyyneleet putoavat Stachin poskille, nuoret hymyilevät.

– Bolesław Michałekin (The Cinema of Andrzej Wajda, 1973), C.C. Lejeunen (1960) ja Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) mukaan