SENSO (1954)

Ohjaaja
Luchino Visconti
Henkilöt
Alida Valli, Farley Granger, Heinz Moog
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
121 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Camillo Boiton romaanista * musiikki Nino Rota, Bruckner, Verdi * engl. dialogi Tennessee Williams, Paul Bowles * English version

Vuoteen 1866 ja itävaltalaisten miehityksen viimeisiin hetkiin sijoittuva tarina alkaa mielenosoituksella oopperatalossa. Tunteet ja melodraama versovat oopperatalon ulkopuolelle, kun naimisissa oleva italialainen kreivitär ja itävaltalainen upseeri rakastuvat. Järjen ja tunteiden suuri sisällissota näyttäytyy upeissa Technicolor-väreissä.

***

Senso sijoittuu vuoden 1866 Venetsiaan ja risorgimenton päätösvaiheeseen. Vuosikymmenien ja –satojen unelmaa ollaan saattamassa päätökseen. Garibaldi on tulossa, itävaltalaiset ollaan voittamassa: Viva l’Italia! Koko teoksen tyyliä määrittävässä aloituksessa ollaan oopperassa, jossa kaikuvat Trubaduurin uhmaavimmat kohdat: ”All’armi! All’armi!” (Aseisiin!). Katsomossa ja lämpiössä tapahtuu koko ajan: kansan voimat ovat nousseet, ja tämä mahti, joka Senson aloituksessa palaa suurena musiikkina, tulee olemaan voittamaton. Kollektiivisen saavutuksen kanssa ristikkäin Visconti alkaa kutoa hurjaa, tummasävyistä, ristiriitaista, mutta emotionaalisesti mielettömällä voimalla kehittyvää rakkausdraamaa. Suurten päivien kronikassa on pinnalta katsoen epätodennäköisin ”romanttinen” sankaripari, mitä aikakausi voi tarjota. Mies on itävaltalainen upseeri Franz Mahler, nautiskelija, viettelijä, raukka. Nainen, kreivitär Livia Serpieri, on venetsialaisen aatelisen rouva, jolla on suhteita vallankumouksellisiin ja joka uuden ihastuksensa vuoksi pettää sokeasti kaikki ihanteensa, isänmaan yhtä hyvin kuin ystävät. 

Tavattuaan Livian ja saatuaan otteen hänestä Mahler käyttää häntä heti välikappaleena armeijasta irrottautumiseen: petturuus, pelkuruus, rintamakarkuruus, väärien paperien hankkiminen, lopulta prostituoitujen ylläpitäminen rahoilla, jotka Livia on anastanut vallankumouksellisten rahastosta. Tähän kasautuvan perversiteetin ja pelossa rypemisen kierteeseen Livia tuo omien ihanteittensa pettämisen, jonka hän sinetöi yhdellä epätoivoisella eleellä: ilmiannolla, joka johtaa Mahlerin kuolemaan teloitusryhmän edessä ja on tosiasiallinen murha petetyn naisen puolelta. 

Henkilökohtaisten suhteiden rajallisuus ja pienuus, mielettömyyskin, piirtävät oudosti tehokkaan vastavoiman kollektiivisen tapahtumasarjan eeppisyydelle. Sensossa historia vyöryy pidäkkeettömästi, mutta kuvatut kärsimykset eivät ole ääriviivattomia ”massojen” epäkokemuksia, siis pelkkää statistien geometrista kaatuilua. Myöskään sankaruus ei rajoitu Ussonin hahmoon. Läsnä ovat myös nimettömät sankarit, historian vertavuotavat hahmot ja heidän hyvin todellinen kärsimyksensä. Vain aniharvat ovat kyenneet kertomaan näin sodan olemuksesta. Viscontin pyrkimyksille on ominaista, että Custozan taistelujen tapaisten ”realististen” – käytän sanaa tässä tahallisen ulkokohtaisesti – jaksojen kärki olisi mennyttä, jos sen rinnalta puuttuisi dialektinen vastavoima, tyylittelevä, ”oopperamainen” elementti. 

Kysymys on siis – aivan kuten Tiikerikissan tanssiaisissa – myös elokuvan ja ylipäätään taiteen illuusiosta, sen mahdista suurimmillaan. Kuvataan rakkautta ja haltioittavia inhimillisiä kokemuksia. Ne ovat ainutlaatuisia, koska niihin sisältyvä unohtaminen, yksipuolisuus ja itsekkyys ovat ehdottomia, kaiken muun ja varsinkin historian poissulkevia. On kyse yleisemminkin kulissielämästä, jonka tyylilliset ainekset teoksen alku sysää voimakkaina hahmoina kokemuspiirimme koko skaalan leveydeltä.

Senso on myös syvällinen kuvaus keskenjääneestä, tottumattomasta vallankumouksesta. Oopperan ja melodraaman keinoin kuvauksen kohteena on kaiken päihittävään voimaan nouseva tarve muuttaa perinpohjin elämää ja yhteiskunnan perustaa; pimittämättä ja unohtamatta mitään todellisen historian konkreettisista ristiriitaisuuksista Visconti saa historian vertavuotaviin henkilöihinsä todellista koskettavuutta ja poikkeuksellista ymmärrettävyyttä. Franzilla tai Livialla ei ole asiaa uuteen elämään, mutta omien erehdystensä ja subjektiivisuuksien kierteen lisäksi heidät vangitsee heidän ehdottomuutensa. He eivät näe vielä tapahtuneen muutoksen puolinaisuutta; intohimo estää heitä ymmärtämästä ilmassa tihentyvää kompromissin houkutusta. Häviäjät eivät sovi puolinaisuuksista taotun tulevaisuuden kaavailuihin, mutta he jättävät erehdyksiensä tien perintönä värisevän inhimillisyyden.

 Sanomatta on vielä, että pelissä on voittajansa, aivan kuten Tiikerikissassa nousukasmainen Caligieri edusti tulevaisuutta siinä, missä Salinan ruhtinaan päivät olivat luetut. Senson tuhkasta nousee esiin kreivi Serpieri, petetty aviomies, sijoittajarealisti: opportunisti sitä limaista perusainesta, josta menetetyn vallankumouksen tulevaisuus on tehty. Hienovaraisella tavalla Sensossa puhuttelee kaksoisvalaistus: se on paitsi elokuva risorgimentosta myös tutkielma oman syntyajankohtansa syvemmistä tunnoista, siis Italiasta toisen maailmansodan jälkeen, ensin vastarintaliikkeen perintöä ja uusia mahdollisuuksia etsivänä, sitten vuoden 1948 kristillisdemokraattien voiton ja kylmän sodan lamauttamana maana.

 – Peter von Bagh (Taikayö, 1981) ST – tekijätietoa päivitti AA 10.5.2000