PAHAN KOSKETUS (1958)

Orson Welles siirsi valkokankaalle mitättömän jännitysromaanin ja pelkisti sen oman nerokkaan tyylinsä mukaiseksi. Kyse on paradoksaalisen hirviön muotokuvasta, jonka kautta hahmottuu moraaleista yksinkertaisin, ehdottomuuden ja puhtauden moraali. Kuten Truffaut elokuvaa luonnehti: ”Oikukkaana nerona Welles tuntuu saarnaavan meille hilpeästi: Anteeksi, että olen roisto, ei se ole minun vikani, jos olen nero, minä tapan itseni, kunhan rakastatte minua.” Ohjaaja itse näyttelee hirviömäistä poliisia.

***

Pahan kosketuksessa Orson Welles on siirtänyt valkokankaalle mitättömän jännitysromaanin ja pelkistänyt sen lempiteemansa puitteisiin: kyseessä on paradoksaalisen hirviön muotokuva, jonka kautta hahmottuu moraaleista yksinkertaisin, ehdottomuuden ja ehdottoman puhtauden moraali. Oikukkaana nerona Welles tuntuu saarnaavan meille hilpeästi: “anteeksi, että olen roisto, ei se ole minun vikani, jos olen nero, minä tapan itseni, kunhan rakastatte minua”.

Kuten elokuvissa Citizen Kane, Mahtavat Ambersonit ja Salainen raportti tässäkin joutuu vastakkain kaksi henkilöä, hirviö ja sympaattinen nuori sankari. Kun hirviöstä tehdään yhä hirviömäisempi ja nuoresta sankarista yhä sympaattisempi, katsoja saadaan yhtäkaikki vuodattamaan sisäinen kyynel tuon kiehtovan hirviön ruumiin ääressä: maailma ei siedä poikkeusyksilöitä, mutta kovaonninen poikkeusyksilö on puhtauden viimeinen pakopaikka.

Welles itse näyttelee brutaalia ja ahnasta poliisia, rikostutkijoiden maineikasta kuningasta. Kun häntä liikuttaa vain oma intuitionsa, hän paljastaa murhaajat tarvitsematta todisteita. Mutta keskinkertaisuuksista koostuva oikeudenkäyntikoneisto ei voi tuomita ihmisiä ilman näyttöä. Niinpä Quinlan on tottunut tekaisemaan todisteet ja hankkimaan väärät todistajalausunnot viedäkseen kantansa läpi, päästäkseen voitolle oikeudesta.

Quinlanin tutkiessa pommiräjähdystä tarvitaan vain, että häämatkalla oleva poliisi Vargas sekaantuu tutkimuksiin, jotta kaikki kääntyykin päälaelleen. Kahden poliisin välille syntyy raivokas taistelu. Vargas löytää todisteita Quinlania vastaan, kun taas tämä pystyy vain tekaisemaan todisteita Vargasia vastaan. Pian löydetään Vargasin nuorikko hotellista huumattuna, alastomana ja ilmeisen syyllisenä Akim Tamiroffin tulkitseman pikkuroiston murhaan – Quinlanin toimiessa koko demonisen näytelmän lavastajana.

Kuten Salaisessa raportissa sympaattinen henkilö joutuu turvautumaan hieman alhaiseen keinoon voittaakseen hirviön: Vargas tallettaa nauhurille muutamia ratkaisevia lauseita, jotka riittävät todisteiksi Quinlanin kukistamiseen. Elokuvan henki tiivistyy hyvin tässä epilogissa: urkkijamentaliteetti ja keskinkertaisuus ovat päässeet voitolle intuitiosta ja ehdottomasta oikeudesta. Maailman moraali on hirvittävän suhteellista, likimääräistä, epärehellistä, sen oikeudenmukaisuus likaista.

Olen käyttänyt monta kertaa sanaa hirviö korostaakseni Pahan kosketuksen ja Wellesin kaikkien elokuvien sadunomaista luonnetta. Kaikki suuri taide on abstraktia, sanoi Jean Renoir, eikä abstraktiota saavuteta kulkemalla psykologian kautta, päinvastoin. Abstraktio päätyy ennemmin tai myöhemmin moraaliin, ainoaan moraaliin, joka meitä askarruttaa eli siis taiteilijoiden alati luomaan ja uudistamaan moraaliin. Pahan kosketus herättää meidät pitkästä unesta ja saa meidät muistamaan, että elokuvan pioneerien joukossa oli muuan Méliès, muuan Feuillade. Se on maaginen elokuva, joka saa meidät ajattelemaan satujen maailmaa: kaunotarta ja hirviötä, pientä punahilkkaa ja La Fontainen faabeleita. Se on elokuva, joka myös masentaa meitä hiukan, koska sen on tehnyt mies, joka ajattelee paljon nopeammin ja paremmin kuin me ja joka heittää eteemme ihmeellisen kuvan silloin kun olemme vielä edellisen sokaisemia.

– François Truffaut (Arts, 1958) / tiedot päivitetty 4.1.2000