KAHLE (1958)

Toisiinsa kahlitut musta ja valkoinen vanki onnistuvat pakenemaan vankikuljetuksen yhteydessä sattuneen kolarin takia. Toisistaan riippuvaisina heidän on tehtävä yhteistyötä selviytyäkseen. Stanley Kramerin psykologinen trilleri toi Poitierille parhaan näyttelijän palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla.

***

MGM:n tutkimus- ja leikkausapulaisesta itsenäiseksi tuottajaksi siirtynyt Stanley Kramer (Nürnbergin tuomio 1961; Arvaa kuka tulee päivälliselle, 1967) ohjasi kolmannen elokuvansa Nedrick Youngin ja Harold Jacob Smithin käsikirjoituksen pohjalta, Youngin paljastuttua kommunistijahdissa ”epäamerikkalaiseksi”, vainotuksi mustan listan mieheksi. Käsikirjoitus-Oscar tuli, kuvauksesta pysti saatiin myös. Krameria on pidetty keskinkertaisena tekijänä. Muun muassa Peter von Bagh piti Hollywood-ohjaajaa hyvää tarkoittavana ja/tai laskelmoivana, ja kirjoitti Kahleesta: ”… niin mustan listan miesten kirjoittama kuin onkin, on se vähintäänkin kaavamainen ja kuiva työ.” Nykyperspektiivistä katsoen Kahle on kuitenkin erittäin ajankohtainen filmi, eikä sen moraaliset näkemykset tai pohdinta ihmisen vapaudesta ole päivääkään vanhentuneet.

Rasistisesta kommentista ja ärsyttävästä laulusta alkunsa saaneen vankien käsirysyn seurauksesta vartioiden huomio häiriintyy ja kaatosateessa matkaa tekevä vankiauto suistuu tieltä ojaan ja kaksi vankia pääsee karkuteille, John Jackson (Tony Curtis) ja Noah Cullen (Sidney Poitier), mutta he ovat rautakahleesta toisiinsa sidottuja, joten pakomatka alkaa näyttää jo ensi alkuun toivottomalta. Soppaa hämmentää se, että Jackson ja Cullen eivät pidä yhtään toisistaan. He suorastaan vihaavat toisiaan. Välillä vihanliekki leimahtaa jopa niin voimakkaaksi, että sitä alkaa ihmettelemään, jos he eivät pian tartu toistensa kurkkuihin ja kaavi toistensa silmiä irti päästä, tao nyrkeillään toisiaan päästämättä irti. He joutuvat kuitenkin jakamaan kohtalonsa, sillä pakoon pääsyn edellytyksenä näyttää olevan se, että heidän ei tule vain alkaa sietää toisiaan, mutta heidän tulee myös tehdä yhteistyötä; he kun ovat toisissaan kiinni kuin liha luurangossa.

Pakotettuina kiinni toisiinsa, painostettuina pakenemaan henkiensä edestä, puhtaan paniikin kynsiessä hermoja, tilanteessa joka on pitkälti yhtä kuin epätoivo, primitiivisten ja arvaamattomien olosuhteiden vankeina – suoalueiden hallitsevissa metsässä sademontut ja arvaamattomat maisemat uhkinaan – perässään joukko lynkkaushaluisia poliiseja ja muutama tarkkavaistoinen vainukoira – niin tässä epätoivoa lähentyvässä tilanteessa ainoa keino selvitä on alkaa luottamaan toisiinsa edes hieman.

Jacksonin roolia tarjottiin Robert Mitchumille (Räsynukke, 1955), joka kieltäytyi vedoten elokuvan juonen epäuskottavuuteen. Elvis Presley olisi halunnut esittää Jacksonia, mutta hänen agenttinsa muutti laulajakuninkaan mielen. Curtis paneutui rooliin täysillä ja ”halusi nenäänsäkin muovattavan vangille sopivaksi.” (Arto Pajukallio). Komediarooleistaan tunnettu Curtis toivoi tällä työllään tuovan näyttelijäfilmografiaansa pitkään kaivattua vakavuutta. Kahle oli puolestaan Poitierin läpimurtoelokuva ja poiki hänelle Oscar-ehdokkuuden ensimmäisenä värillisenä ehdokkaana. Joskin hän sai Oscarin – ensimmäisenä mustana näyttelijänä koskaan – vasta elokuvasta Kedon kukkaset (The Lillies of the Field, 1963). Teemojensa puolesta vertailukohtana voisi toimia vain vähän tuoreempi Luis Buñuelin Neitsytsaari (The Young One, 1960).

Tähdet joutuivat kuvauksissa koville heidän esittämien henkilöiden kahlatessa läpi soisen metsän, pudotessa saviseen kuoppaan tai vallattomana virtaavaan koskeen, joutuessaan juoksemaan liikkuva tavarajuna kiinni. Kaiken kaikkiaan heidän työnsä oli kunnianhimoista. Sivuosassa nähdään kuuluisan kauhuelokuvanäyttelijän Lon Chaneyn lapsi Lon Chaney Jr. ja muun muassa laulajaesiintyjä Carl ”Alfalfa” Switzer, joka esittää transistoriradiolla etsivää poliisia kärpäsenlailla ärsyttävää hattupäistä junttia. Switzer kuoli vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen ampumavälikohtauksessa. Hän oli kuollessaan vain 31-vuotias.

On tietenkin ilmiselvää, suorastaan silmiinpistävää, että tämän elokuvan tärkein teema on rasismi ja se, miten Poitierin hahmoon suhtaudutaan kuin tämä olisi arvottomampi kuin muut ihmiset. Ihmisten typeryys pistää veren kiehumaan, mutta ehkä sitä on pitänyt vielä hieman alleviivata, jotta viesti menisi todella perille, saavuttaisi katsojat: tässä elokuvassa on kahdenlaisia ihmisiä, heitä jotka toimivat päättömästi eläimellisten rajoitusten vallassa, vintti aika lailla pimeinä touhuavia fanaatikkoja, ja heitä, jotka voittavat nämä alkukantaiset tuntemukset ja nousevat niiden yläpuolelle tullakseen ihmisiksi.

Curtis elää näiden tuntemusten rajamaastossa ja hänen kehitystä kohti inhimillisempää olemusta on mielenkiintoista seurata. On kokonaan hänen vallassaan onko hän niin kuin muut, vai voiko hän nousta yleisen rasistisen idiotismin yläpuolelle, saavuttaa sellaisen jalouden, jota Lon Chaney Jr:n Big Sam-hahmo ilmentää. Vastapoolina toimii Cara Williamsin esittämä yksinhuoltajaäiti, vain itseään ajatteleva himojensa perässä juokseva lortto, joka ei kykene miettimään muuta kuin sitä, miten turhalta hänen haarojensa välissä tyhjänä lymyävä kolo tuntuu. Naisella vaikuttaisi olevan niin kova sydän, että lyömällä sillä päähän voisi tainnuttaa karskimmankin jätkän.

Tie ulos tämän naisen valtapiiristä voisi olla miesten välinen ystävyys. Symbolisesti kahle muuttuu ihmisten väliseksi siteeksi, joka on yhtä kuin veljeys yli rotuennakkoluulojen, veljeys läpi valtioiden, veljeys joka ei katso siihen, mistä ihminen tulee tai kuka hän on, vaan siihen, mitä hän tekee ja miksi hän voi tulla; ihmisten välinen veljeys, jonka elokuvan henkilöt viimein saavuttavat. Kahleen tilalle tulee solidaarisuuden side, ystävyys vailla rajoja, sillä rajat ovat vain rajoittuneita varten. Toinen teema on vapaus, joka saavutetaan ensin ihmisen sisätiloissa: jos omaa mielikuvitusta, on jo matkalla vapauteen.

Ihmisestä tulee ihmisen ystävä. Tämä ystävyys on väkevämpää kuin himot tai halut tai jopa rakkaus, sillä tunteena sen pohja on vankempi ja ylempänä kuin eläimelliset halut, korkeammalla kuin orjuuttavat himot. Vain hullu rakkaus voisi olla ystävyyttä suurempaa, mutta siitä tämä elokuva ei kerro, ellei sitä tulkitse hieman toiselta kannalta: entä jos Jacksonin ja Cullenin todellisena siteenä olisi miesten välille syntynyt poikarakkaus? Moni asia – itse asiassa – käy järkeen, jos elokuvaa alkaa ajattelemaan tältä kantilta.

– Joonas Nykänen 22.3.2022