VALKEAT YÖT (1957)

Le notti bianche/Vita nätter
Ohjaaja
Luchino Visconti
Henkilöt
Marcello Mastroianni, Maria Schell, Jean Marais
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Fjodor Dostojevskin kertomuksesta

Eräänä iltana yksinäiselle sillalla Mario kohtaa nuoren ja mielenkiintoisen Natalian, joka itkee epätoivoisesti. Natalia uskoutuu Mariolle, että hänen poikaystävänsä ei ole saapunut sovittuun tapaamiseen. Huomaavainen Mario vannoo palavaansa takaisin sillalle. Dostojevskin kirjaan perustuva tarina oli Mastroiannin suurimpia läpimurtoja.

***

Luchino Viscontin Valkeat yöt noudattelee varsin tarkkaan pohjana olevaa Dostojevskin novellia. Yksinäinen mies (jonka yksinäisyyttä Dostojevski vielä hieman liioittelee esittämällä, että hänellä ei ole ystäviä tai tuttavia ollenkaan) kohtaa yksinäisen tytön. Mies on yksinäinen sosiaalisista syistä: hän on muukalainen ja vastatullut. Tyttö on yksinäinen, koska hän on aina elänyt eristettynä, vieläpä keskellä kaupunkia, ja lisäksi hän tahallaan korostaa yksinäisyyttään, koska hän rakastaa miestä, jonka hän ei koskaan odota palaavan mutta joka jatkuvasti hallitsee hänen elämäänsä niin että muille suhteille ei ole tilaa. Uskomatonta kyllä, elokuvan lopussa rakastaja palaa. Tyttö saa hyvityksensä ja mies joka on ystävystynyt hänen kanssaan ja toivonut hänen rakkauttaan jää sivuun, yksinäisempänä kuin koskaan.

Dostojevskin kertomuksessa epätodellisen tuntu syntyi kirjallisin keinoin, minämuotoisen sisäisen monologin kautta, joka kirjoittajan mielentilan mukana liitelee etäiseen haaveiluun. Visconti ei käytä sisäistä monologia, niin kuin hän oli tehnyt Sensossa, vaan luottaa elokuvan ja teatterin omiin tehokeinoihin. Lopputulos on, kuten Philippe Demonsablon on huomauttanut, ”enemmän unta ja vähemmän unelmointia”. Tulos on monisyisempi, sillä siitä puuttuu muistelemisen hetken ajallinen ja psykologinen kiintopiste. Kerronnan eri näkökulmia erottavana tekijänä, joka vastaa Dostojevskin kirjallista kiintopistettä, toimii monisyisen tilallinen metafora, kanava, joka jakaa lavastuksen kahdeksi erilliseksi maailmaksi, ja silta joka liittää molemmat puoliskot yhteen. Sillan toisella puolella on maailma, jossa Natalia elää yhdessä sokean isoäitinsä kanssa; toisella puolella on kaupungin varsinainen elämä. Jako kahteen ei ole pelkästään maantieteellinen, vaan se heijastaa erilaisia vastakohta-asetelmia: muiston ja nykyhetken, yksityisen ja yleisen, illuusion ja todellisuuden välillä. Tytön maailma henkilökohtaisten ja yksityisten suhteiden maailma, joka osittain on olemassa todellisuudessa, osittain muistoissa, osittain mielikuvituksessa. Tullessaan yli sillan miehen on pakko osallistua tähän sadunomaiseen ilmapiiriin, jakaa sen illuusiot ja sekoittaa ne omiinsa.

Todellisuuden ja ihanteen vastakohta kulkee läpi koko elokuvan. Todellisuuden tunnusmerkkejä ovat hetkellisyys, modernius, sosiaalinen eriytyminen: pop-musiikki, moottoripyöränuoriso, prostituoitu asiakkaineen, ohikulkijat. Ihanne, jo luonteensa puolesta, ei ole yhtä valmis kääntymään konkreettisiksi, erityisiksi kuviksi. Se on mielikuvituksen voiman tuote. Henkilöissä itsessään vallitsee sama vastakohtaisuus kuin elokuvan tilallisessa rakenteessa. Todellisuuden tasolla Natalia on hysteerinen, kevytkenkäinen nainen. Mielikuvituksessaan hän on ihanteellisen uskollinen rakastettu ja hänen rakastajansa palaa, koska hän uskoo omaan rakkauteensa. Tavatonta elokuvassa on se että hänen annetaan kokea riemuvoittonsa, että hänen ihanteestaan tulee totta. Valkeat yöt ei ole sentimentaalinen elokuva. Havainnon tasolla se on kirkas ja jopa realistinen. Mutta koko elokuvalle on leimaa-antavaa aiheen tahallinen ihannointi. Tyylillisesti se näkyy visuaalisten ja psykologisten yksityiskohtien liioitteluna sekä ajallisen ja tilallisen rakenteen äärimmäisenä formaalisuutena. Temaattisesti se ilmenee alituisena jännitteenä ja dialektisina kontrasteina henkilöiden ja heidän ristiriitaisten maailmankatsomustensa välillä.

Jos näin on Viscontin antirealismi menee syvemmälle kuin yleisesti on oivallettu. Valkeat yöt on äärimmäinen esimerkki tästä suuntauksesta. Sen lähimpiä henkisiä perillisiä ovat Jacques Demyn teokset Lola ja Cherbourgin sateenvarjot sekä Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa: Samanlaisia aineksia oli jo Sensossa, ihannekuvana jota vasten todellisuutta punnitaan.

– Geoffrey Nowell-Smith (Luchino Visconti, Cinema One 1967) ST – tekijätietoa päivitti AA 19.9.2001