Psykologisessa rikosjännärissä joukko pankkiryöstäjiä tekee onnistuneen keikan, ja hankkiutuu tämän jälkeen pidätetyiksi. Vapautumista odotellessaan he alkavat yksi toisensa jälkeen kuolla hämärissä olosuhteissa. Kuka on vihillä juonesta ja piilotetun saalin jäljillä? Anouk Aimée esittää vainoharhaiseksi ajautuvan päähenkilön tyttöystävää yhdessä harvoin nähdyistä varhaisemmista rooleistaan.

***

Henri Decoin (1890–1969) oli nuoruudessaan erinomainen urheilija, ensimmäisen maailmansodan lentäjiä ja siviiliin päästyään urheilutoimittaja. Kirjailijana hän aloitti 1926 ja siirtyi elokuvakäsikirjoitusten kautta ohjaajaksi 1933. Decoin teki uransa aikana viitisenkymmentä elokuvaa ja vaihtoi sujuvasti tyylilajista toiseen. Parhaimmillaan hän oli kenties Georges Simenonin tulkkina (Les Inconnus dans la maison, 1942, ja La Vérité sur Bébé Donge, 1951). Mutta hän teki myös historiallisia elokuvia, vakoiluelokuvia, rikoselokuvia – sekä hurmaavia komedioita kolmannen puolisonsa Danielle Darrieux’n kanssa.

Kaikki voivat minut tappaa ei ole Decoinin tuotannon parhaasta päästä, mutta tässä rikostarinassa on oma 50-lukulainen viehätyksensä ja muutama kelpo näyttelijäsuoritus. Tarinassa eletään Marseillessa. Viisi miestä haaveilee rikoksen suomasta elämänmuutoksesta: Cyril (Peter van Eyck), joka on entinen legioonalainen ja hyvän perheen poika, Antoine (André Versini), torikauppias joka vain uneksii vievänsä vihille kauniin rakastettunsa Isabellen (Anouk Aimée), pyylevä baarimikko Folco, joka haluaa ikioman baarin, Karl Herman joka on viinatehtaan yövartija sekä Gaston, entinen opettaja, nykyinen anarkisti. Kaverukset suunnittelevat minuutilleen rikkaan kartanonrouvan 500 miljoonan arvoisten korujen ryöstön (elokuvan mainoslehtisen mukaan kyseessä on Begum Aga Khanin muutamaa vuotta aiemmin kokeman ryöstön toisinto). Jälkensä peittääkseen miehet tunkeutuvat saaliinsa piilotettuaan viinatehtaaseen ja aloittavat riemukkaan yöllisen pastiksen kiskomisen. Miehet jäävät tietysti ja tahallaan kiinni ja päätyvät rikkeestään vuodeksi vankilaan, jonka johtaja (François Perier) on kunnianhimoinen ja pikkutarkka. Miesten pastiskeikka herättää muissa vangeissa perusteltua epäluuloa. Ja kaikkia vankeja kiehtoo valtaisa koruvarkaus, jonka jäljille ei ole vielä päästy.

Vankila kiehuu kuin myrkyllinen keitos. Sen arki muuttuu vähitellen yhä uhkaavammaksi. Ensimmäinen itsemurha, toinen itsemurha – kolmas itsemurha? Decoin ei kuitenkaan kiristä hanojaan ja hahmojaan äärimmilleen. Vankila – jonka oloja hän selvästi kritisoi – jää kaiken tapahtuneen jälkeenkin muhimaan omaan oloonsa. Mutta elokuvan lopussa kankaalla sädehtii jälleen rakastettu Isabelle, jonka hahmo on kaiken aikaa häilynyt taustalla. Ja loppukohtaus tuo auvoisuudessaan mieleen itsensä Chaplinin tai jonkin vielä kaukaisemman laulun tai tarinan.

– Satu Laaksonen, 26.2.2013