KAIPUUN PUNAINEN HETKI (1957)

Eräänä päivänä Irma saa kuulla huonoja uutisia; hänen miehensä on kuollut Australiassa. Irma on elänyt jo seitsemän vuotta perhe-elämää Aldon kanssa, mutta shokkiuutinen saa hänet päättämään heidän suhteensa. Tämä syöksee Aldon henkiselle ja fyysiselle matkalle ympäri Italian syrjäkyliä, joissa hän kohtaa erilaisia naisia.

***

”Kulkiessaan kauas, ymmärtää, miten kaikki on läheistä ja lyhyttä ja tyhjää. Etsiessään tuntematonta, havaitsee, miten kaikki on keskinkertaista ja pikaisesti lopussa.” (Guy de Maupassant)

Michelangelo Antonioni on meillä aikaisempien nähtyjen elokuviensa Cronaca di un amore ja Le amiche valossa osoittautunut analyyttisen filminovellin taitajaksi. Hänen uusi teoksensa Il grido on rakenteensa puolesta lähempänä valituslaulua kuin novellia; valituslaulua, jonka sanoin määrittelemättömän, lakkaamatta toistuvan johtoaiheen muodostavat alastomien puiden reunustamat, lumen päärmäämät, viivasuorat tiet etäisyyksiin, jäätävät, usvan verhoamat maisemat, ikuinen talvi.

Antonionin mondeeni rakkauskuvaus Cronaca di un amore, kehittyvien tunteiden ja sieluntilojen elokuva, päättyi Paolan ja Guidon yhteiseen syyllisyyden- ja vastuuntuntoon, eroon ja yksinäisyyteen. Il grido alkaa siitä, mihin Cronaca di un amore päättyi: ihmisen ehdottomasta yksinäisyydestä.

Prologin monimutkaisten, osittain tiedostamattomien syy-yhteyksien kimppu antaa ratkaisevan sysäyksen Aldon ja Irman monivuotisen rakkaussuhteen päätökselle, heidän erolleen, jonka seurauksena Aldo lähtee kotikylästään Gorianosta pitkälle vaellukselle halki Po-joen laaksoon vieden pikku tyttärensä mukanaan. Aldon vaellus on hänen viimeinen yrityksensä tavoittaa ulottuviltaan liukuneet elämän langat, olemassaolon kaukainen todellisuus, tukahduttaa sydämestään purkautuvaa yksinäisyyden tuskanhuuto. Kulkiessaan kauas, etääntyessään Irmasta hän kokee alati kasvava läheisyyden ja tyhjyyden tunteen, ne vaikeudet, jotka ihmisellä on hävittävänään pyrkimisiä, naisia, jotka vaikuttavat häneen ärsyttävästi, mutta joiden keskinkertaisuudessaan järkyttävät kohtalot jäävät hänelle vieraiksi. Yksinäisyys kaltaistensa keskuudessa synnyttää Aldossa nostalgisen uupumuksen, joka johdattaa hänet puolittain tiedottomasti takaisin Gorianeen ja ainoan todella vakavan olemisen ongelman itsetuhon, lopulliseen ratkaisuun.

Il Grido on kerronnaltaan lineaarisesti etenevä, episodeittain katkeileva elokuva; sen symmetrinen kokonaiskuvio rakentuu prologista, Aldon yksinäisyyden elegiasta ja epilogista. Antonioni seuraa Aldon kulkua askel askeleelta tallettaen hänen pienimmätkin sisäiset mielenliikkeensä ja epäonnistumisensa niiden ulkonaisten heijastumain, tahattomien eleiden ja tuskin havaittavien reaktioiden kautta. Aldon sielunmaisemaan liittyy enemmän ilmaisematonta tuskaa kuin sanoiksi puettua.

Sielunmaiseman asemasta voitaisiin Antonionin teosten kohdalla puhua maiseman psykoanalyysista: tapaamme henkilöiden hetkelliset mielialat ympäröivään maisemaan upotettuina: kadut, rakennukset, puut, kiemurtelevat ja vaakasuorat tiet etäisyyksiin saavat siten uuden, syventyneen merkityksen ja heijastavat henkilöiden sielunelämän mutkat ja suoraviivaisen kehityksen.

Il gridon tärkeimmät ja ratkaisevimmat jaksot kuluvat aina ulkoilmassa, ääretöntä horisonttia vasten, jonka lohduton yksitoikkoisuus tajutaan symbolisena arvona. Niihin prologin kohtauksiin, joissa Aldon ja Irman välinen juopa muodostuu ilmaiseksi ja heidän eronsa peruuttamattomaksi, liittyy välttämättömänä taustana joukko leikattuja, typistettyjä puita, joiden eriskummallinen, säälittävä ja tuskallinen ilmaisu on Aldon kannalta merkityksellinen: hänen elämänsä on oleva vastedes samalla tavoin amputoitu. Aldon sydäntä särkevä ero tyttärestään Rosinasta on viimeisen yhdyssiteen katkeaminen Irmaan vaelluksen aikana: tätä taitokohtaa ennakoi maiseman äkillinen ”kylmeneminen”, lumen tulo.

Vastaava, mikroskooppinen tarkkaavainen menettely soveltuu myös siihen johdannon hetkeen, jolloin Aldo ilmestyy näkyviin kotitalonsa nurkalla naisten, Irman ja tämän sisaren keskustellessa pihalla: Aldon takana avautuu mittaamaton avaruus, kuivunut jokilaakso, jossa vaeltaa yksinäinen ihminen: tämä ennalta määräävä, detaljoitu kuvasommitelma tuo selvästi esiin Antonionin tyylin moniulotteisuuden.

Sisällön painavuudesta huolimatta Antonioni säilyttää luonnosmaisen keveän ja impressionistisen kuvaustapansa: pehmein vedoin hän piirtää herkät ja hillityt sieluntilat verhoten ne usvaiseen aamuun, sateisen päivän ja hämärtyvän illan kaikki jyrkät ääriviivat heikentävään utuharsoon.

Irma on Antonionin naishahmoista tutkimattomin; emme tiedä hänen sisäisestä olemuksestaan enempää kuin Aldo seitsemän vuoden yhteiselämän jälkeen. Teoksen loppua edeltävä jakso, Aldon paluu Gorianoon syventää Irman arvoituksellisuutta: hymy, jonka Aldo ensimmäiseksi tavoittaa ikkunan läpi, on onnea säteilevä; mutta emme koskaan saa tietää, onko se rakkauden vai äitiyden täyttymyksen sanelema.

Loppujakson muodon neroudella on katteensa sen dramaattisessa ilmaisuvoimassa. Cronaca di un amoren päätös todisti Antonionin paralleelliset tapahtumat yhdistävästä, luovasta rytmitajusta; mutta Il gridon loppu on kompleksisuudessaan vertaansa vailla. Antonioni johdattaa Aldon tragediaan täysin vieraan tapahtumasarjan, Gorianon maiden pakkolunastuksesta aiheutuvan työläisten lakon ja solidaarisuuden osoituksen, joka on kuitenkin tietyssä riippuvuussuhteessa Aldon ja Irman viimeiseen kohtaukseen: Irman epätoivoinen juoksu ja sitä seuraava haavoitetun eläimen tuskanhuuto ovat nekin yhteisen vastuuntunnon ilmauksia; vastuuntunnon, joka herää toisen ihmisen kärsimyksestä ja kuolemasta.

– Sakari Helander (1959)