MIEHEN MITTA (1956)

Menneisyyttään pakoileva Axel (John Cassavettes) saapuu satamaan, kaupungin reunalle. Hän hankkii itselleen töitä ja ystävystyy Tommyn (Sidney Poitier) kanssa. Miehiä yhdistää salaisuuksien ja ennakkoluulojen jäytävä taakka, jota he eivät pysty karistamaan. Martin Rittin loistava ohjaus kannattelee tätä tiukkaa trilleriä.

***

Martin Rittin debyyttiohjaus on kuvaus satamatyöläisistä 1950-luvun New Yorkissa, mutta vaikka aikaa on kulunut, pitää moni asia siinä yhä paikkansa: ihmiset ovat tänäkin päivänä aika turhanpäiväisiä otuksia. Lähtöasemiltaan Elia Kazanin Alastonta satamaa (On the Waterfront, 1954) muistuttavan elokuvan ongelmaksi muodostuisi se, etteivät työläiset oikeasti ole yleensä järin kiinnostavaa porukkaa, jos elokuvan vallaton näyttelijäntyö ei loihtisi siihen tavanomaisuuden banaalin tyhjyyden ylittävää ylevää henkeä.

Vaikka tämä on ns. Sidney Poitier -elokuva, show’n varastaa kreikkalaissyntyinen John Cassavetes, joka tuohon aikaan rahoitti ensimmäistä tekemäänsä elokuvaa Varjoja (Shadows, 1957/1959) näyttelijäpalkkioillaan. Vaikka Rittin tyyli on aivan eri maailmasta kuin Cassavetesin, näitä elokuvia yhdistää niiden kiinnostus ihmisiin: ”En ole milloinkaan nähnyt räjähtävää helikopteria, mutta olen nähnyt ihmisten tuhoavan itseään mitä pienimmillä keinoilla”, Cassavetes on lausunut.

Rittia kiinnosti ”yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teemat ja kysymykset rasismista, korruptiosta ja siviilirohkeudesta.” (Antti Alanen). Film noir -tyylisesti alkava elokuva paneutuu kuvaamaan työläisiä: ensin paiskitaan hommia hulluina kuin hourepäiset muurahaiset, sitten – viikonloppuisin – ilotellaan, tanssitaan, keilataan ja ryypiskellään yötä myöten kuin tatit syyssateessa: ihminen täyttyy tyhjetäkseen ja tyhjenee täyttyäkseen. Niin korutonta elämä paljaimmillaan on, että tuolla jossain kuvarajauksen ulkopuolella lymyää onni-niminen asia.

Filmi kuvaa Axel Nordmannin (John Cassavetes) ystävystymistä työjohtajansa Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa ja toisaalta Nordmannin tutustumista naiseen nimeltä Ellen Wilson (Kathleen Maguire). Kellot soivat ja pillit vislaavat ja tavarajunat rymisevät ja nämä ihmiset kohtaavat työ-nimisen pedon silmästä silmään joka ikinen päivä, vain yksin tämä voisi nujertaa jonkun heikkonahkaisemman.

Näissä oloissa ei vain älyllinen vapaus ole jatkuvasti uhattuna, mutta myös olemassaolon merkitys on vaarassa hävitä, sillä – voidaan kysyä – onko elämä elämisen arvoista, jos se tehdään siksi, että suuren osan ajastaan paiskii hommia kasvattaakseen jonkun toisen pääomaa? Miehet haluavat rahaa saadakseen naisia, ruokaa, jonkinlaisen aseman, vapautta, joka ei koskaan tule… Työttömiä pidetään ei minään. Työ sanelee kaiken. Julkiset liikenteet ovat aamuisin ja päivisin täynnään toivottomia työmyyriä, jotka ovat aikansa lisäksi tulleet antaneeksi jollekin tyhjänpäiväiselle ja varmasti laajemmin haitalliselle yritykselle fyysisen kuntonsa ja ajattelutaitonsa.

Aivan liian varhain aamuisin heräävät lukemattomat työnorjat, joiden ajattelutaidot ovat vaarassa kokonaan hävitä siinä missä kävelytyyli, puhe ja olemus alentua, mädätä. Sumutettujen ihmisten selkärangoista vedetään jonkun pomon ranteeseen älykello ja alle Porche tai Bemari tai Lamborghini tai jokin muu härveli, joku toinen lennätetään yli kolme kertaa vuodessa kaukomaille, Bora Boraan, Timbuktuun, Bamakoon, Malibuun tai taivas tietää minne. Tommi Melender: ”Mikään ei pakota työläisiä olemaan yhtä tehokkaasti hyödyksi kuin heidän hätänsä.”

Charles Bukowski: ”Kuinka hitossa voi kukaan nauttia herätessään 06.30 herätyskelloon, nousta sängystä, pukeutua, käydä kakalla, kusta, harjata hampaansa ja hiukset, ja taistella ruuhkan läpi päästäkseen paikkaan, missä perustavanlaatuisesti teet paljon rahaa jollekin toiselle ja jossa odotetaan sinun olevan kiitollinen saadessa tilaisuuden tehdä niin?” Ja näin Tenho Kiiskinen: ”Työelämään kohoaminen merkitsee työttömälle käsittämätöntä arvonnousua. Hän on nyt niin kuin me muut: luvan kanssa ali-ihminen. Työmuurahainen tietää olevansa kyvyiltään keskinkertainen ja olemukseltaan mitätön, milloin tahansa korvattavissa, mutta hänellä on oikeus järsiä leivänkänttyä, tuottaa uusia orjia ja itkeä itsensä uneen.”

”Mikäli muurahainen on onnekas, hän ehtii vuosikymmenen raatamisen jälkeen asua hetken omassa keossaan ja alkoholisoitua ennen kuolemaansa ja lopullista unohdustaan. Surkeudessakin on ilonsa ja lohtunsa. Oikein hyvällä tuurilla hän saa kokea rakkauden ihmeen. […] Monet harmittelevat työelämän kurjuutta, vaikka tietävät hyvin etteivät asiat voisi olla juurikaan paremmin tilanteessa, jossa maailmantalouden suurin ongelma on työväestön kannalta työvoiman mammuttimainen ylitarjonta.”

Louis-Ferdinand Célinen klassikkokirjasta Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit, 1932) löytyy lause, jossa voisi piillä koko elokuvan avain: ”Koskaan, tai melkein koskaan, pienet eivät kysy syytä kaikkeen mitä saavat kestää. He vihaavat toisiaan, se riittää.” Proletariaattia kuvaava filmi hahmottaa hyvin tätä ongelmaa: kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät joutuvat taistelemaan, voisi sartrelaisesti luonnehtia; kun raha puhuu, köyhät tekevät työtä. Oikeastaan todelliset paholaiset vallitsevat rakenteissa. Elokuva ei varsinaisesti osoita ketään pahaksi, se ei kuvaa heitä, jotka pitävät vallankahvasta kiinni, vaan heitä, jotka joutuvat ottamaan kaiken sen niskalleen, mitä idioottimaiset vallanpitäjät saavat päähänsä: suurimpien kansakuntien johtajina toimivat maailman suurimmat ääliöt. Tavalliset ihmiset joutuvat maksamaan heidän vikatikeistään.

Työnjohtaja-Charlie Malick (Jack Warden) jää elokuvan oudoimmaksi hahmoksi: vaikuttaa suorastaan siltä, että miehen elämä olisi ollut pikemminkin kurja ja hänestä itsestään olisi tullut varsinainen kiusankappale. Hän on hieman sadismiin suuntautunut vallantahtoinen työnjohtaja, joka ei kaihda törkeimpiäkään keinoja suojellakseen omaa riistäjän asemaansa kuin kiimainen petoeläin reviiriään. Hän on ruumiiksi tullut opetus siitä, kuinka häijyä rotua ihmiset voivat edustaa ja muistutus siitä, että ihmistä pitää pelätä aina ja kaikkialla, koskaan ei saa hervota pelkäämästä.

Elokuvaa pidettiin aikanaan rohkeana, siksi että Poitierin värillinen henkilö on paitsi myös työnjohtajan asemassa, omaa muita tarkemman älyn ja viisauden. Axel Nordmannin voisi pelastaa kytevä rakkaus Ellen Wilsoniin, ja ehkä onni on yhtä kuin rakastuminen silloin kun on nuori ilman yksipuolisen rakkauden helvettejä. Cassavetes antaa vähintään vihjeen tästä vetäessään roolinsa tuttuun intensiiviseen tapaansa kuin eläisi keskellä kiehuvaa pataa.

– Joonas Nykänen 22.3.2022