Sodanjälkeinen Pariisi sykkii elämää ja jazzia uutta aaltoa edeltänyttä sukupolvea edustaneen Beckerin raikkaassa kuvauksessa kotikaupunkinsa nuorista. Sukupolvien välinen kuilu repeää taiteellisista urista haaveilevien, boheemien nuorten ja heidän porvarillisten vanhempiensa välille, mutta elokuvan katse nuoriin on empaattinen. Miljöinä toimivat muun muassa Latinalaiskorttelin savuiset klubit, kesäiset kadut ja Seinen rannat.

***

Suurkaupungin sävel on tehty Jacques Beckerin kaikkein hedelmällisimmässä kehitysvaiheessa. Sitä edeltää Antoinen ja Antoinette ja sitä seuraavat Eduard ja Caroline sekä Rakastajatar. Elokuva on kahdessakin mielessä merkittävä: se merkitsee paljon Beckerin itsenäistymisessä taiteilijana ja se on todistus syntymävuotensa ja sodan tunnelmista. Se kertoo sukupolvesta, joka Ranskassa oli keksimässä Dixieland- ja New Orleans -jazzin, jolle porvarillinen hyvinvointi ei enää ollut elävä käsite ja joka halusi seikkailla ja löytää ”oman sävelensä” sodan jälkimainingeissa. Suurkaupungin sävel hyväksyy tosiasian, ettei vanhemmilla ja lapsilla ole mitään sanottavaa toisilleen. Elokuva keskittyy käsittelemään vain nuorisoa, vanhemmilla ei ole siinä osaa.

Kuten aina nuoret inhoavat ympäristöään ja haluavat päästä siitä: he uneksivat vieraista paikoista, joihin he voisivat lähteä, taiteilijan urasta ja vieläpä armeijasta keinona päästä pois arkiympäristöstä. Elokuvan ilmapiiriin kuuluvat eksistentialistit, musta pörssi, intohimo jazziin, latinalaiskorttelin ”luolien” synty, teatterikoulut – nämä piirteet sekä uusien lahjakkaiden näyttelijäin ensimmäinen esiintyminen tekevät tämän elokuvan niin valloittavaksi.

Becker on itse sanonut: ”Vanhemmat eivät koskaan tiedä, mitä heidän lapsensa ajattelevat, näin on aina ollut. Minulla itselläni on isoja lapsia. En tunne heitä lainkaan!” Ja ”nuoret ovat puhtaampia, vapaampia kuin heidän vanhempansa”. Annoimmepa tänään minkä hyvänsä arvion ja arvon Beckerin idealistiselle näkemykselle nuorista, niin elokuvan perusasennetta ei pidä ottaa liian kevyesti. Se on ja pysyy eräänä todistuskappaleena aikansa tunnelmista. Tämän lisäksi Beckerin teos on hengeltään ja rytmiltään vireä ja dynaaminen, ajallisesti ja paikallisesti etenevä fresko tietystä pariisilaisnuorison osasta.

Tähän elokuvaan syntyaikanaan kohdistettu kritiikki muka helpoista ratkaisuista ei enää tehoa samalla tavalla: nykyisestä perspektiivistä nähtynä Suurkaupungin sävel on kuin puhdistunut ja syventynyt. Koko elokuvaa tuntuu sävyttävän kauttaaltaan ironia, sen vuoropuheluissa ilmenee herkkiä ja herkullisia vivahteita, joita suomalaiset tekstit eivät valitettavasti pysty välittämään.

– J. Sakari Helander (YL, 1959)