KÄTKETTY LINNAKE (1958)

Sota repii maata kahtia, kaksi toisiaan nälvivää kaverusta vaeltaa aavikon läpi ja prinsessa on etsintäkuulutettu. Kyseessä ei ole Star Wars, vaan Kurosawan huikean monitasoinen eeppinen seikkailuelokuva. Kurosawan upeimmasta mustavalkoelokuvasta löytyy huumoria, loistavia juonenkäänteitä ja aina yhtä karismaattinen Toshiro Mifune.

***

Kätketty linnake tapahtuu 1500-luvulla, sisällissotien aikaan. Takaa-ajettu prinsessa seurueineen pyrkii vihollismaan läpi ystävällismieliseen maakuntaan ja tällä vaarallisella matkalla hänellä on turvanaan yksi kenraaleistaan. Lisäksi heillä on mukana kulta-aarre ja kaksi kenraalin vangitsemaa talonpoikaa.

Päältä katsoen tämä saattaa näyttää yhdeltä niistä sadoista periodielokuvista, joilta Japanin elokuvateollisuus vuosittain suoltaa ulos – ja juuri siinä on elokuvan idea. Kuten Samuraimiekassa Kurosawa tässäkin tahallaan käyttää hyväkseen samaa aineistoa kuin rutiinimaiset puku- ja miekkailuelokuvat: mukana on kohtalokkaita yhteensattumia, uskollisuutta, valepukuisia prinsessoja, miekkataisteluja, pako läpi vihollislinjojen. Hän myös pitää tiukasti kiinni pukuelokuvan taatuista veronumeroista: orjien kapinasta, tulijuhlan ihmeestä, suuren paon jännityksestä.

Jos Seitsemän samuraita ja Seittien linna voitiin osittain nähdä tavanomaisen periodielokuvan kritiikkeinä, Kätketty linnake menee vielä pitemmälle ja käy sitä vastaan sen omin keinoin. Samalla Kurosawa ei itsekään ole millään tavoin immuuni tämän lajityypin viehättäville piirteille. Hän lienee järkeillyt siihen tapaan, että jos tavallinen periodielokuva on tyhjää heroismia, tässä elokuvassa on vielä enemmän heroismia eikä se ole tyhjää; jos se on naamioitua oopperaa lauluineen ja tansseineen, minä riisun naamion; jos se on toteutumatonta satua, minä toteutan sen. Lopputulosta voi sanoa meneväksi toimintadraamaksi, mutta se on niin kauniisti tehty, niin mielikuvituksekas, hauska, hellä, hienostunut, että sitä miltei voi pitää rakastettavimpana elokuvana mitä Kurosawa on ikinä tehnyt.

Kurosawa on kertonut, että hän tässä elokuvassa halusi tehdä uudelleen varhaisteoksessa Ne, jotka astuvat tiikerin hännälle (1945), mutta käyttää runsaammin lavasteita, musiikkia sekä parempaa tekniikkaa. Näin onkin tapahtunut: Kätketty linnake on itse asiassa satu, jossa on musikaalin piirteitä – aarioita, suurisuuntaisia balettinumeroita, pantomiimeja. Ja sadun tavoin kaikki päättyy onnellisesti: puolijumalat saavat takaisin paikkansa ja talonpojat saavat palkkioksi yhden kultakimpaleen, josta nämä ikuiset kinastelijat eivät voi tapella, sillä sitä ei yksinkertaisesti voi jakaa.

Elokuvan moraalin – sillä saduilla on aina myös moraali – antaa prinsessa, sillä tämä käytännöllinen ja herkkä nuori nainen on ainoa, joka pitää päänsä läpi koko elokuvan. Hän huomaa uskovansa tulijuhlan lauluun, joka – kuten hän myöhemmin selittää – merkitsee kehotusta olla oma itsensä, toteuttaa itseään.

”Sytytä elämäsi ja polta se,

Elä kaikkien voimiesi mukaan.

Sytytä tuli tähän pimeään maailmaan,

sillä elämän uni kestää vain yön.”

– Donald Richien teoksesta The Films of Akira Kurosawa (1965)