Näyttelijä-ohjaaja Jan Molanderin ainoa pitkä elokuvaohjaus Leopardinainen oli myös hänen käsikirjoittamansa. Ruotsalaisessa trillerissä Marianne (Harriet Andersson) on onnettomasti naimisissa sairaan miehensä Arvidin kanssa. Marianne hakeutuu muiden miesten seuraan ja saa apua miehensä lääkäriltä, joka auttaa myrkyttämään tämän.

***

Elämäänsä tylsistynyt Marianne on jumissa onnettomassa avioliitossa varakkaan miehensä Arvidin kanssa Tukholman Östermalmilla hulppeassa talossa asustaen. Sairastelevan Arvidin kuolemaa odottaen Marianne tapailee muita miehiä, mm. Arvidin lääkäriä. Mariannen harmiksi Arvid toipuu ja saa vihiä vaimonsa aviorikoksista. Perintöä havitteleva Marianne kääntyy lääkärirakastajansa puoleen ja varastaa tältä lääkepullon, jolla hän myrkyttää miehensä. Miehen sukulaisilla herää kuitenkin epäilyksiä ja Marianne huolestuu kiinnijäämisestä…

Näyttelijänä paremmin tunnetun Jan Molanderin ensimmäinen ohjaus Leopardinainen (Kvinna i leopard, 1958) jäi myös hänen viimeiseksi. Molander vastasi myös elokuvan käsikirjoituksesta. Tunnelmallinen trilleri valmistui ruotsalaisen 1950-luvun lopulla alkaneen rikoselokuvabuumin alkuaikoihin. Sen edelläkävijöinä voidaan pitää Arne Mattssonin Hillman-sarjan elokuvia, joiden ensimmäiset kaksi osaa Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958) ja Punainen mannekiini (Mannekäng i rött, 1958) julkaistiin Leopardinaisen kanssa samana vuonna. Mattssonin jännärielokuvista tuli huippusuosittuja ja niitä tehtiin kaiken kaikkiaan viisi kappaletta. Punaista mannekiinia ja Leopardinaista on myös pidetty nykykatsannoissa eräänlaisina giallo-trillerien esiasteena, vaikkakaan vedenpitäviä todisteita siitä että nämä elokuvat ovat toimineet suorina innoittajina italialaisille ei tunnu löytyvän.

Vaikka Ruotsin viihdeteollisuus on nykyään tunnettu kansainvälisestikin rikosgenren edelläkävijämaana elokuvan ja tv-sarjojen osalta varsinkin nordic noir -ilmiön avittamana, 1950-luvun Ruotsissa ei pahemmin genren elokuvia tehty ankaran sensuurin vuoksi. Ensimmäisiä ruotsalaisia gangsterielokuvayritelmiä oli Arne Ragneborgin Det händer i natt, jonka Ruotsin elokuvatarkastamo asetti täyskieltoon. Elokuva leikattiin uuteen uskoon kotimaansa levitystä varten, siihen lisättiin komediallinen sävy ja nimi muutettiin muotoon Aldrig i livet. Ruotsalaisille yleisöille elokuva esiteltiin parodiana amerikkalaisista gangsterielokuvista, kun taas ulkomaiset katsojat pääsivät nauttimaan elokuvantekijöiden alkuperäisestä visiosta. Myös Mattssonin Hillman-sarjan elokuvissa on läsnä komediallinen sävy, kun taas Leopardinainen on teemoiltaan ja yleisluonteeltaan synkempi. 1960-luvulla alkanut suosittu Per Wahlöön ja Maj Sjöwallin komisario Beckin seikkailujen ”romaani rikoksesta” (roman om ett brott) -kirjasarjassa ja sen innoittamien lukuisien filmatisointien myötä ruotsalaisen rikosfiktion voidaan katsoa kääntyneen hieman realistisempaan ja rujompaan suuntaan.

Aikalaiskritiikeissä Leopardinainen sai lähes yksinomaan tyrmäävän vastaanoton, varsinkin Molanderin ohjausta ja käsikirjoitusta moitittiin aloittelijan työksi. Vaikka elokuvan voi nähdä kärsivän pienoisista rytmitysongelmista, film noir -henkinen ja ekspressionistinen valaistus luo tehokkaasti kummittelevaa tunnelmaa ja jännityksen ilmapiiriä. Roolisuoritukset keräsivät kuitenkin kiitosta, ja etenkin Harriet Anderssonin katsottiin nostavan karismallaan elokuvan keskinkertaisuuden suosta. Elokuvaa ei päässyt laajemmin levitykseen Pohjoismaiden ulkopuolella, ja nykyään se on lähes tyystin vaipunut tuntemattomuuteen. Leopardinainen tarjoaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman ja aikakapselin ruotsalaisen rikoselokuvan alkutekijöihin.

– Pekka Pihkoluoma 10.9.2024